Täytin viikko sitten vuosia. Vaimoni ei kestä, jos puhun iästäni - luulee, että olen kolmenkympin kriisissä. Luulen, että kävin sen läpi joitakin vuosia sitten. Mutta jotain kriisiä taidan potea - vai podenko??
Ehkä kriisi on liioittelua - se on sopiva sana, kun vaimoni puhuu minusta. Itse puhuisin prosessista. Uskon, että ihminen voi lakata kasvamasta, jos hän sammuttaa kaikki "prosessit". Minun prosessini liittyy Jumalan tahtoon ja hänen haluunsa nähdä minun kasvavan. Vaikka tämä prosessi ei tunnu kovin kivalta, en tahdo kuitenkaan luovuttaa. Niin kauan kuin on kipua tiedän olevani elossa.
On melko vahva stereotypia, että nuoret ovat radikaaleja. Minun sukupolveni on mukavuudenhaluinen. Tämän joukon keskellä ne, jotka ovat radikaaleja, erottuvat vain niin selkeästi. Joskus tämä ärsytti minua, nyt se luo toivoa; ymmärsin, että yhdellä ihmisellä voi olla merkitystä.
Ehkäpä joskus taivun masentuneisuuteen, ihmekös tuo. Luulin olevani radikaali. Itse tiedän paremmin. Olen tyytyväinen liian moniin asioihin ja häpeän sitä. Se kertoo, että olen uskonut valheeseen, kun ympäristöni vakuuttaa, että olen radikaali, uudistuksellinen (ihan kuin se itsessään olisi jotenkin ihailtavaa!). Itse tiedän paremmin. En kuitenkaan millään olisi valmis luovuttamaan Jumalalle enemmän. Eikö se riitä, että niin monet ihmiset kummeksuvat minua jo nyt?? Ehkä sitten nelikymppisenä tai viisikymppisenä en enää välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelevat - en toisaalta jaksaisi prosessoida tätä samaa asiaa 15 vuotta. Eiköhän me tästäkin mennä vielä läpi, ei tänne olla luovuttamaan tultu, eihän?
Kirja-arvio: Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä
1 päivä sitten
