Häpeänkö uskoani?

Otsikon kysymys on itsessään aika raju. En ole varma, olenko aina uskaltanut esittää sitä itselleni. Nyt uskallan. Mutta vastaus, voi vastaus - uskallanko olla rehellinen itselleni? Jos vastaan, etten tietenkään häpeä, olenko vaivautunut edes pohtimaan kysymystä? Jos pohdin asiaa liian pitkään, onko se jo merkki siitä, että häpeän?

Niin, mikä sai minut miettimään tätä kysymystä ja mikä arvioimaan omaa rehellisyyttäni? Syy on tässä blogissa. Olen kirjoittanut tänne sellaisia mielipiteitäni, joita kyllä voin heittää uskovien keskuudessa. Mutta entä julkisessa foorumissa - onko minulla selkärankaa? Olenko valmis seisomaan selkä suorana niiden mielipiteiden puolesta, jotka nousevat Raamatusta (minun[kin] tulkintani mukaan), vaikka tiedän, etten niillä saa selkään taputtelijoita?

Minun täytyy tunnustaa, että joskus kirjoitettuani tätä blogia, olen sydän pamppaillen lukenut sähköpostista, jos minulle on kommentti jostain kiistanalaisesta jutusta. On aivan naurettavaa, että pelkään mielipiteeni takia, jonka olen julkaissut netissä!! Olisi aivan eri asia, jos ottaisin torilla megafonin ja alkaisin huutaa ihmisille totuuksia heidän elämästään - silloin voisin aivan oikeutetusti hieman pelätäkin. Mutta tätä en tekisi, koska se ei olisi viisasta enkä voittaisi ihmisten sydämiä puolelleni. Vai johtuisiko se siitä, että häpeän uskoani?

Paavali kirjoittaa, että hän ei häpeä evankeliumia, joka on Jumalan voima pelastukseen. Joitakin vuosia luin Bill Hybelsin ja Mark Mittelbergin kirjan "Tavalla tai toisella tarttuva usko" (Päivä OY). He sanovat, että evankeliumissa on kyse hyvästä uutisesta, ja meidän, sanoman levittäjien, täytyy ensin itse tulla hyväksi uutiseksi, että ihmiset ottaisivat sanoman vastaan. Missä kulkee raja, jolloin olen vielä hienotunteinen enkä pelkuri? Missä astun rajan yli ja toimin röyhkeästi vain osoittaakseni, etten pelkää? No emmehän me kristityt niin toimi, emmehän!?

Joskus mietin liiankin paljon sitä, kuinka voin olla hienotunteinen, etten vain loukkaisi ketään. Olen nähnyt joitakin kertoja ja kuullut liian useasta sellaisesta tapauksesta, jossa uskova on ylimielisessä rohkeudessaan evankeliumin julistamisellaan tai kristillisen jyrkän mielipiteen ilmaisemisellaan antanut huonon todistuksen niin itsestään, uskovista kuin Jeesuksestakin. Nämä tarinat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka taitavia meidän tuleekaan olla - näinhän Jeesuskin käskee meitä toimimaan - olemaan viekkaita kuin käärmeet.

Paavalin sana Timoteukselle julistaa Sanaa sopivalla ja sopimattomalla hetkellä ei ole evankelioimiskäsky! Ensinnäkin Timoteuksen tuli opettaa Sanaa seurakunnan keskellä kyseisen kohdan mukaan. Toisekseen, meidän on kysyttävä, kenen sopivalla ja sopimattomalla hetkellä? Kyllä meidän on otettava tilanne huomioon, kun nuhtelemme toisia seurakuntalaisia, emmekä me voi vieraina alkaa huutaa evankeliumia vaikkapa avoimen haudan äärellä tai edes syntymäpäiväkutsuilla!

Miten ja milloin sitten julistaa? Mistä tietää, milloin on oikeasti syytä olla hiljaa, pamppaili sydän rinnassa tai ei. Uskon, että meidän tulisi kuunnella enemmän Pyhän Hengen ääntä. Uskon, että joka kerta, kun Pyhä Henki meitä kehottaa, meidän tulisi unohtaa kaikki ajatukset kulttuurista, hienotunteisuudesta, etiketistä, tilanteesta ja paikalla olevista henkilöistä ja puhua niin kuin Henki johtaa.

Tämänkaltainen toiminta (saattaa) johtaa (joskus) ylilyönteihin, koska emme osaa erottaa Hengen ääntä 100% varmasti omasta sisäisestä äänestämme, joka joskus toimii syyllisyydestä, joskus puhtaasta innostuksesta ja joskus vetäytyy silkasta pelosta. Ylilyönnit itsesssään eivät ole kovin vaarallisia, koska ne ovat merkki elämästä ja uskalluksesta yrittää! Ratkaisevaa on, opettavatko ne meille Jumalan äänen kuulemisesta mitään.

Siis: häpeän joskus uskoani, tai ainakin sitä, millaiselta se saa minut näyttämään toisten silmissä. Häpeän kuitenkin enemmän sitä, jos se saa minut näyttämään toisten silmissä myötäilevältä, selkärangattomalta nahjukselta, joka odottaa henkilökohtaista taivaaseen ottoaan. Siksi olen halukas opettelemaan Hengen äänen erottamista, siksi olen valmis opettelemaan rohkeutta, siksi olen valmis häpäisemään itseni - kunhan vain tuottaisin kunniaa Kristukselle. En toimi häpeän tähden, vaan häpeästä välittämättä haluan tehdä Herralleni mieliksi ja toivon, että olisin halukas seuraamaan Häntä kaikessa.

Lisää...

Jos se on kerran synnynnäistä...

Olipa melkoinen juttu Hesarissa (joka lainaa tässä BBC:tä) pedofiileista! Artikkelista saa vaikutelman, että tutkijat väittävät pedofilian olevan synnynnäistä, aivojen synaptisista häiriöistä johtuvaa.

Vaikka tutkijat sanovat, että synnynnäisyydestä huolimatta se ei tee pedofiliaa hyväksyttäväksi, joku outo ääni jäi soimaa takaraivoon, kun luin eilen tämän jutun. Tänään muistin, että eikös vastaavaa keskustelua käyty joitakin vuosia sitten liittyen erääseen toiseen seksuaaliseen poikkeamaan...

No, en haluaisi kirjoittaa homoseksualismista aivan joka kerta, mutta nyt en mahda mitään. Nyt olisi syytä ymmärtää, että aivan samoilla perusteilla on mahdollista jyrätä aivan samat vasta-argumentit aivan eri tasoisessa jutussa! Vaikka terve järki sanoo, että kyllähän lapsiin sekaantuminen on aivan eri tason juttu kuin homoseksualismi, niin keskustelu on vaarallisen samankaltainen. Tämän ajan suvaitsevaisuuden nimissä meidän olisi hyväksyttävä kaikki sellainen toiminta, joka on synnynnäistä, ei siis valittua, kunhan toiminta ei vahingoita ketään.

On eri asia puhua homojen välisestä tasa-arvosta ja toisaalta miettiä tilanteita, joissa pedofiilit voisivat toteuttaa omia synnynnäisiä taipumuksiaan (olisin halunnut sanoa perversioitaan, mutta se ei olisi sopinut tähän juttuun). Onko mahdollista ajatella, että mikäli joku lapsi vapaaehtoisesti haluaa seksiä aikuisen kanssa, että se olisi jossain olosuhteissa - esim. Thaimaassa - hyväksyttävää?

Vain koska jokin näyttää jonkun uuden tutkimuksen mukaan synnynnäiseltä, ei se tee asiasta faktaa. Myös suhteessa homoseksuaalisuuteen olen pettynyt median yksipuoliseen raportointiin - eivät tutkijat ole yhtä mieltä homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestäkään, vaan suuri joukko on sitä mieltä, että kyse on varhaislapsuuden traumoista ja emotionaalisesta vajeesta mahdollisesti kieroutuneessa kasvuympäristössä. Onkohan suurin osa lehtien päätoimittajista ja toimittajista homoja, vai miksi näistä asioista ei puhuta? Lobbaako joku tämän jengin puolesta, en enää oikein ymmärrä. No, jos se kerran on synnynnäistä...

Lisää...