Puolesta ja vastaan

Paavo Hiltuselta on tullut omaelämäkerta. Kukakohan keksi mainostaa häntä kristillisen uskon puolestapuhujana? En yleensä tapaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia nimillä, mutta en usko, että Paavo olisi itseään näin kuvaillut. Ja jos sittenkin on, niin ei miestä ainakaan huonosta itsetunnosta voida syyttää.

Jos katson Paavon "elämäntehtävää", niin minussa herää kysymys, että mitä on oikea evankelisen uskon puolustaminen? Sen kuvan perusteella, joka minulle on välittynyt hänestä joidenkin hänen omien kirjoitustensa perustella (meistä kristityistä), tarkoittaako se todella sitä, että pitää ampua alas kaikki sellainen toiminta kirkon sisällä, joka eroaa totutusta? Tarkoittaako se sitä, että ammutaan ensin ja kysytään sitten? Tarkoittaako se sitä, että julkaistaan rajuja syytöksiä ilman että on itse perehdytty asioihin? Ikävä kyllä, tällaisen kuvan minä olen saanut Paavon "puolestapuhumisista", ja niin monen muunkin, ilmeisesti hyvää tarkoittavan, uskovan toiminnasta.

Ymmärrän kyllä, että Raamattu käskee koettelemaan kaikki, mutta samassa yhteydessä sanotaan, että pitäkää se mikä on hyvää. Mielestäni tätä kohtaa voisi selittää arkisella kuvalla ruokapöydästä, jossa lapsi kysyy mitä tuo vihreä juttu on. Vanhemmat tietenkin selittävät, ja sanovat, että maistaa täytyy ainakin, mutta jos se ei ole hyvää, ei tarvitse syödä. Me kristityt olemme tottuneet kiertämään kaukaa ne pöydät, joissa on outoja ruokia tarjolla.

Miksi me pelkäämme niin paljon? Tuleeko meihin vieraita henkiä jos olemme samaa mieltä jonkun ristiriitaisen henkilön kanssa? Onko meidänkin "puolestapuhumisemme" sitä, että kaivamme toisistamme sontaa, niin kuin tällä hetkellä näyttää käyvän missikilpailujen eri leireissä täällä koto-Suomessa?

Jeesus sanoi muinoin, että antakaa heidän olla, että joka ei ole minua vastaan, on minun puolestani. Samoilla linjoilla tuntui olevan myös Paavali. Entä mistä maailman piti meidät tuntea? Keskinäisestä yhteydestä, rakkaudesta. Mitä meidän tuli olla suhteessa toisiimme? Palvelijoita, niitä, jotka kunnioittavat toisia ja tukevat, rohkaisevat ja puolustavat toisiaan.

Entä missä on tuomio? Jeesuksella, viimeisellä tuomiolla? Kuinka meidän tulikaan suhtautua niihin, joilta ei kaikki onnistu eka yrittämällä? Jutella ensin kahden kesken, sitten parin kaverin kanssa, ja jos tyyppi ei vieläkään ymmärrä, niin sitten seurakunnan johtajien kanssa - ei koko maailman ja internetin kanssa! Eikö olisi aika lopettaa soutuohjeiden huutaminen rannalta tai toisesta veneestä?

Niin kauan kuin me keskitymme vikoihin saatamme vaikuttaa todella tehokkailta saamatta aikaan yhtään mitään hyvää. Arvostetaan ja tuetaan niitä, jotka yrittävät, vaikka eivät näyttäisi osaavan. Neuvotaan heitä, jos olemme siinä asemassa, jos olemme huolissamme, rukoillaan heidän puolestaan. Ei meidän Jumala ihan oikeasti ole niin pieni...

Ps. Anteeksi Paavo, että vedin sinun nimesi tähän juttuun. Jos luit jutun loppuun asti, varmasti ymmärsit, ettet ollut tämän tarinan päähenkilö.