Aivokirurgin auktoriteetilla

Törmäsin tänään aamulla englanninkieliseen artikkeliin aivokirurgista, jolla on omakohtainen kokemus kuolemanjälkeisestä elämästä. Findancen toimitus bongasi ilmeisesti saman jutun ja teki siitä lyhennelmän.

Near Death Experience (NDE) on paljon tutkittu ilmiö ja tutkimuksen ala. Leikkauspöydällä tai elvytyksessä heränneet ihmiset ovat kertoneet valosta tunnelin päässä, valo-olennoista, äärettömyydestä, onnesta ja iloisuudesta - jotkut tosin ovat kertoneet myös pimeydestä, ahdistuksesta ja suunnattomasta pelosta.

Ilmiö on mielenkiintoinen, mutta todistaako se yhtään mitään? Emme voi kieltää kenenkään kokemusta - voimme kyllä sanoa, että "et sinä missään taivaassa käynyt", mutta siltikin joudumme myöntämään: "Olipa mielenkiintoinen kokemus," vaikkakin ehkä epäillen.

Itseäni juttu sinänsä ei yllättänyt, vaan sen uutisointi: Miksi uskoisimme ennemmin aivokirurgin kokemusta kuin jonkun vähemmän koulutetun? Vaikka NDE onkin hänen tutkimuskentässään, kertomus perustuu kuitenkin hänen omaan, subjektiiviseen kokemukseensa (jota emme voi kieltää).

Joku nyt saattaa väittää, että sahaan oksaa jolla istun, mutta pois se! Tämän kaverin kohdalla meidän on huomattava, että hänellä oli kristillinen kasvatus, hänellä oli tietoa Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Hänen kokemuksellaan oli uskoa tukeva, ja hänen tapauksessaan myös uskoa vahvistava kokemus.

Meidän on myönnettävä, ettemme voi tieteellisesti todistaa Jumalan läsnäoloa, samoin kuin emme voi tieteellisesti todistaa, ettei häntä ole olemassa. Jos uskomme (tai evankeliointimme) perustuu tieteellisiin stooreihin, niin se jää ohueksi. On aina parempi palata siihen, mitä Jumala on sanonut, ja tarkastaa sopiiko kokemus yhteen sen kanssa. Jos uskomme ja todistuksemme ei perustu Raamatulle, se on alttiina seuraavan aivokirurgin todistukselle, joka sanoo olleensa kuukauden kuollut eikä kokenut yhtään mitään.

Meidän ei tulisi ratsastaa aivokirurgin auktoriteetilla, vaikkakin tarina on kiinnostava. Kertomus on  mielenkiintoinen, mutta ei ainutlaatuinen. Samaan hengenvetoon totean, että se on hyvä keskustelun herättävä, joka laittaa monet miettimään, että mitä tapahtuu kun valot sammuu.

Lisää...

R.I.P. WT

Tänään tulee kuluneeksi 476 vuotta erään merkkimiehen kuolemasta. Ehkä ei pitäisi sanoa merkkimies, koska hän ei ole kovin hyvin tunnettu. Ehkä ei pitäisi myöskään käyttää sanaa 'kuolema', koska hänet tapettiin, ja varsin erityisellä tavalla. Hän joutui poliittisen (valtiollisen ja kirkollisen) kamppailun pelinappulaksi. Hän löydettiin belgialaisesta linnasta ystävän kavalluksen ansiosta. Hän vietti n. 500 päivää vankeudessa epäinhimillisissä oloissa ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet sidottiin roviolle, jossa hänet ensin kuristettiin kuoliaaksi ja sitten poltettiin. Aika rankkaa?

Hänen rikoksensa? Raamatun kääntäminen Englanniksi.
Hänen nimensä? William Tyndale.

Nykyaikaisesta ihmisestä moinen raakuus kuulostaa äärimmäiseltä. Helposti näemme Tyndalen joutuneen keskelle poliittista ajojahtia, jossa hän oli uhka sekä katoliselle kirkolle että Englannin kruunulle. Kuollessaan Tyndalen kerrotaan rukoilleen, että Englannin kuninkaan silmät aukeaisivat. Ironista, että vain kaksi vuotta tämän jälkeen sama kuningas vahvisti "The Great Bible" -raamatunkäännöksen, joka perustui pitkälti Tyndalen työlle. Tyndalen merkitys elää yhä, mm. KJV -version ja Shakespearen näytelmien muodossa.

Kirjoittaessani näitä ajatuksia muistelen, kuinka lukiossa pilkkasin luokkakavereideni uskoa. Olin mukana etsimässä Raamatusta jakeita joilla voisimme pilkata heitä. Olin mukana repimässä luokkakavereideni Raamattuja. En ollut kuningas Henri saati katolisten paavi. Ehkä tyhmyys tiivistyi porukassa, mutta en täysin pysty selittämään mikä sai aikaan sen mihin syyllistyin. Siinä kirjassa on jotain erityistä, salattua, mystistä, haastavaa.

Tyndalen kuoleman muistopäivänä muistutan itseäni, että moni muukin on antanut henkensä sen edestä, että vanhat kirjoitukset ovat säilyneet meille. Kunpa muistaisin sen joka kerta, kun otan Pyhän Kirjan käteeni. He eivät kuolleet turhaan.

Lisää...

Miten suhtautua Vanhaan Testamenttiin

Olen viimeisen vuoden aikana innostunut uudestaan Vanhasta testamentista. Osasyy tähän on uudelleen virinnyt halu opiskella hepreaa, mutta ehkäpä vielä suurempana innoittajana on ollut VT:n proffani Jordan Scheetz, jonka rakkaus Raamattua ja erityisesti VT:tä kohtaan on sytytellyt myös omaa liekkiä. Opetustoimeni ohessa olen törmännyt muutamiin tapoihin suhtautua Vanhaan testamenttiin uskovien piirissä - oikeastaan voisi puhua asenteista. Yritän tässä jaotella asiaa "ääneen pohtien":

1. Täysi välinpitämättömyys
2. Henkilökohtainen siunaus
3. Moraaliset opetuskertomukset
4. Vanha testamentti katsoo Kristukseen

Kommentoin lyhyesti kaikkia - ensimmäinen luullakseni kertoo siitä, että moni on yrittänyt lukea Vanhaa testamenttia, mutta "ei saa sieltä mitään", tai ei ymmärrä miten ne asiat liittyvät mihinkään. Moni on aloittanut lukemisen alkaen Mooseksesta, ja jossain vaiheessa kompastunut loputtomiin sukuluetteloihin ja yksityiskohtaisiin lakeihin. Joidenkin kohdalla VT edustaa "eri" Jumalaa, ja he haluavat olla mieluummin UT:n "armon Jumalan kanssa tekemisissä, kuin VT:n sotaisan ja ankaran Jumalan kanssa (tästä kirjoittelen myöhemmin).

Toinen, ehkäpä vapaiden suuntien keskuudessa useimmin törmäämä asenne painottaa henkilökohtaista hyötyä. Monet Psalmit on alleviivattu tarkkaan, Jesajassa on ihania lupauksia, samoin kuin muissa profeetoissa. Jos joskus olen erehtynyt muistuttamaan, että ko. profetia toteutui jo Israelin historiassa, niin olen tukahduttamassa Henkeä. Erityisen suosittuja ovat kohdat, joissa Jumala lupaa Israelin kansalle ennalleen asettamista ja muistuttaa erityisestä suhteesta. Tärkeintä ei ole se, mitä Raamattu sanoo, vaan se, mitä se puhuu minulle (tästäkin täytynee kirjoitella myöhemmin).

Kolmas asenne löytyy yleensä niiden parista, jotka ovat kasvaneet seurakunnan pyhäkoulussa, ja joiden verkkokalvoille on palanut muistijälki Daavidista ja Goljatista flanellolla. Monet opetukset keskittyvät siihen, että joku toimi oikein ja toinen väärin, ja sitten on kannustettu elämään oikein. Vanha testamentti on siis lakikirja, ja toisaalta hyödytön koska voimme todeta että Jeesus on "täyttänyt lain", ja siksi nämä jutut voidaan jättää omaan arvoon (kyllä, tästäkin myöhemmin).

Neljänteen asenteeseen olen törmännyt eniten luterilaisissa piireissä, ainakin sen radikaaleimpaan muotoon, jossa Vanhan testamentin arvo nähdä ainoastaan siinä, missä voidaan löytää Jeesus. On totta, että VT:ssä on satoja tekstejä jotka profetoivat messiaan tuloa. On totta, että VT kuljettaa lukijaa odottamaan messiasta, ja että UT vastaa tähän odotukseen. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi se Jeesus pitää työntää jokaikiseen jakeeseen? Eikö VT ollut juutalaisten pyhä kirja? Emmekö voi saarnata VT:stä ilman, että salaisuus toisensa jälkeen paljastamme, kuinka ihmeellisesti olemme löytäneet Jeesuksen siitä ja siitä jakeesta?

Väitän, että luemme Vanhaa testamenttia liian "Kristus-tietoisin" silmälasein. Valitessani elokuvaa filmivuokraamossa en halua tietää mitä takakannessa kerrotaan elokuvasta - haluan, että tarina puhuu puolestaan. Samaa toivon VT:ltä, ja myöskin UT:n kertomuksilta. Jos emme tiedä miten elokuva päättyy tai mikä sen punainen lanka on, seuraamme paljon tarkkaavaisemmin. Kertomuksen lukeminen "sinä itsenään" tarjoaa myöskin aivan erityisen samaistumispinnan henkilöihin ja tilanteisiin.

Ehdotan, että kun seuraavan kerran otat VT:n käteesi, mietit ja kyselet tekstiltä itseltään

1. mitä henkilöitä kertomuksessa esiintyy
2. millaiseen tilanteeseen kertomus liittyy
3. millaisia käänteitä ja haasteita kertomuksessa on
4. mitä Jumala sanoo tekstistä (esim. "se oli suuri synti Jumalan edessä...")
5. miten tilanne sopii laajempaan tarinaan (miten Jumala pelastaa Israelin, tuo heidät luvattuun maahan, kuljettaa pakkosiirtolaisuuteen...)
6. millainen opetus kertomuksella on

Kirjoitan tämän ymmärtäen, että jotkut haluavat ymmärtää tämän väärin, mutta rohkaisen laittamaan sen Kristuksen syrjään hetkeksi, samoin kuin ne oman elämän kysymykset ja tarpeen kuulla Jumalan ääni, tai saada tekstistä jotain henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Kun luemme tekstiä ilman henkilökohtaisia pyrkimyksiä ja ilman tarvetta löytää tekstille arvo sen ulkopuolelta, suhtaudumme kunnioittavasti Jumalan sanaa kohtaan ja opimme paljon paremmin ymmärtämään, mitä Jumala on sanonut ja miksi hän on niin sanonut.

Lisää...