Jumalan valtakunta

Muutama viikko sitten kirjoitin lukemastani kirjasta "Culture Changers". Kirja taisi olla parempi kuin luulinkaan, sillä luettuani sen jälkeen erään tutun Raamatun kohdan, katsoinkin sitä toisenlaisten lasien läpi. Kaiken huippu on, että kyseisessä jakeessa oleva ajatus on ollut minun johtoajatuksiani viimeisten vuosien aikaan.

Jeesus siis sanoo vuorisaarnassaan: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin" (Matt. 6:33). Yht'äkkiä tajusin, että olen etsinyt Jumalan valtakuntaa aivan vääristä paikoista. Miksi ihmeessä pitäisi ylipäänsä lähteä jonnekin etsimään Jumalan valtakuntaa, kun se on tässä meidän keskellämme, juuri nyt?!

Olen siis sortunut dualismiin, erotellut maallisen ja sakraalin. Tätä on jonkinlainen häpeä tunnustaa. Mikä siis on rikokseni? Olen ulkoistanut Jumalan valtakunnan. Jumalan valtakunnan etsiminen on tarkoittanut minulle kokouksissa käymistä, kymmenysten maksamista, evankelioimista ja paljon muuta touhuamista.

Jeesuksella taitaa olla parikin viestiä tässä. Ensimmäinen on, että meidän ei tarvitse koko ajan murehtia. Toisekseen hän käskee elämään yksi päivä kerrallaan. Kolmannekseen hän haastaa elämään tätä päivää etsien Jumalan tahdon toteutumista joka hetki. Jumalan valtakunnan vuoksi minun ei tarvitse (välttämättä) mennä mihinkään löytääkseni sen, vaan kyse on Jumalan tahdosta tässä ja nyt.

Mikä sitten on Jumalan tahto? On aikoja, jolloin meidän tulee mennä kirkkoon, mutta ei siellä koko ajan saa olla! Ainakin aviomiehiä Raamattu kieltää antautumasta rukoukseen oman puolison unohtaen. Paavali kirjoittaa, että soisi muidenkin olevan niin kuin hän, leski ja yksinäinen. Miksi? Siksi, että ne, joilla on puoliso tai perhe, kuten Pietarilla, on vastuu ja velvollisuus miettiä heidän hyvinvointiaan.

Muutama vuosi sitten luin C.T. Studdista kertovan elämäkerrallisen kirjan "Jumalan hullu". Kirjasta jäi mieleen yksi lause, kun C.T. rukoilee: "Herra, minulla ei ole enää mitään, mistä voisin luopua sinun tähtesi." Hän on eri mantereella kuin oma vaimo, he ovat olleet useita vuosia erossa, hänen lapsensa tuskin tuntevat häntä, hän on menettänyt terveytensä, luopunut kaikesta omaisuudestaan ja mitä kaikkea muuta!

Tunnistan tämän ajatuksen. Monissa kristillisissä piireissä ihannoidaan tällaista. Mutta onko se Jumalan valtakunnan etsimistä, että perhe on toissijainen? Voiko perhe hidastaa Jumalan valtakunnan etenemistä siinä määrin, että siitä on hankkiuduttava eroon? Voidaanko sanoa, että jonkun pastorin kutsumus oli niin palava, että hänen vaimonsa ei kestänyt sitä ja siksi heille tuli ero?

Tällainen ajattelu on Perkeleestä! Anteeksi, että sanon sen näin suoraan, mutta eikö sielunvihollinen toivokin, että meidän perheemme hajoaisivat? Eikö hän erityisesti pastorien ja muiden seurakunnan työntekijöiden perheitä vainoa? Miksi sielunvihollinen on kiinnostunut tällaisesta? Koska hän haluaa viedä meidän uskottavuutemme. Koska hän haluaa ajaa meidät epätoivoon. Koska hän haluaa, että me ajattelisimme Jumalan valtakuntaa marginaalisesti paikallisen seurakunnan toimintana.

Koin yllättävää vapautumista ymmärtäessäni, että Jumalan valtakunnan etsimistä voisi olla se, että jäänkin tänään kotiin ja otan rennosti. Luen vaikka kirjan ja otan päiväunet! Eikö sekin voisi olla Jumalan valtakunnan etsimistä, että osallistun enemmän kotitöihin, että puolisollanikin on joskus aikaa hengähtää? Eikö ole Jumalan tahto, että emme erota ehdoin tahdoin sitä, minkä Jumala on yhdistänyt?

Meillä ei ole enää omaa tahtoa, vaan se on sidottu. Olemme sidottuja Kristukseen, mutta naimisissa olevat myös omaan puolisoonsa. Meidän tulee rakastaa puolisoamme niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa. On niin helppo sanoa, että asioiden täytyy olla oikeassa järjestyksessä, mutta ovatko ne oikeasti? Entä jos puolisoltasi kysytään? Tämä ei ole Jumalan valtakunnan etsimistä, vaan se on löytämistä!

Lisää...

Barbaarimaista kristillisyyttä

Onkohan tästä nyt kokonaan tulossa "luin tuossa yhden kirjan" -palsta. Mutta kun luin. Ja oli todella hyvä kirja, osoitus siitä, että kristillinen kirja voi tempaista mukaansa. Olen joskus lukenut upeita kirjoja uskoontulleista tyypeistä, mm. Nicky Cruzista, jotka ovat lässähteneet pahasti jossain vaiheessa. No, myönnetään, silloin kun he ovat tulleet uskoon.

Miten kukaan voisi tulla uskoon luettuaan kertomuksen jonkun tyypin jännittävästä elämästä, jos kirja lässähtää uskoontuloon? Eikö se ole viesti itsessään: Kristinusko on tylsää!! Tapa, jolla Erwin Raphael McManus haastaa elämään kristillistä elämää kirjassaan "The Barbarian Way - Unleash the untamed faith within" (Nelson 2005) ei lässähdä vaan tempaa mukaansa ja haastaa

Sanottakoon Nicky Cruzin kunniaksi, että olen kuullut monien Juokse poika juokse -kirjan innoittamana haaveilevan nuorisokodista. Mutta se kirja lässähti. Ehkä se, että olen kokenut niin monen kirjan lässähtäneen, ei kerrokaan niin paljon niistä kirjoista ja kirjailijoista, kuin mitä se kertoo minusta? Ehkäpä minä ajattelen, että kristinusko on tylsää ja lässähtänyttä.

En ole ollut ikääni uskossa, mutta en silti voi sanoa, että uskoontuloni myötä elämäni olisi muuttunut lässähtäneeksi. Mutta, Erwin McManuksen sanoin, kun minusta on tullut sivistyneempi kristitty, monista asioista on tullut, no, lässähtäneitä.

Eräs ystävä kysyi kerran minulta, onko joku opettanut minua kuinka uskovat pukeutuvat, vai olenko kenties itse löytänyt oikean tyylin. Vaikka kysymys huvitti silloin, se palasi mieleeni lukiessani: "Opetuslapseuden on alettu ymmärtää merkitsevän kaikkien standardoimista saman kaavan mukaisiksi. Olemme yhdistäneet lupauksen siitä, että meidät muutetaan Kristuksen kaltaisiksi uskomuksen kanssa, että meistä kaikista tulee samanlaisia. Opetuslapseudesta on tullut ennemminkin mekanismi, jonka mukaan meitä yhdenmukaistamistetaan, kuin että se vapautaisi meitä olemaan yksilöllisiä" (vapaa suomennos sivulta 64).

McManusin mukaan olemme kesyttäneet Jumalan häkkiin, jota esittelemme kaikille ja pyydämme heitä tulemaan mukaan kristillisyyteen. Olemme alkaneet pitää kristillistä käyttäytymistä tärkeämpänä kuin aitoa kääntymistä. Sen sijaan, että olisimme vapautteneet ihmisiä olemaan aitoja, olemme sivistäneet heitä olemaan kristillisiä. Näin tehdessämme olemme luoneet kulttuurin, jossa tieto Jumalasta on tärkeämpää kuin Jumalan henkilökohtainen kokeminen. Tämän seurauksena meidän jälkeemme nousee lastemme sukupolvi, jolla on kristillisyyden ulkokuori, jotka ovat kyllä sivistyneitä ja hyvin käyttäytyviä, mutta joilla ei ole sisäistä syvyyttä, jonka vain Jumalan tunteminen voi antaa.

Joissakin kohtaa teema "barbaric" tuntui lyövän yli. Näin varsinkin kirjan alussa, mutta kun ideaan pääsi sisälle, termi tuntui luonnolliselta. McManus selittää kirjan loppupuolella termin valintaa, mutta onneksi vasta lopussa, koska muuten tämänkin kirja olisi ollut yksi sivistynyt kirja lisää, ja se olisi lässähtänyt pahasti. Iso plussa mahtavista kuvituksista (Joby Harris)!

Jos et halua olla kesy uskova, lue tämä kirja!!

Lisää...

Kulttuuriagentit

Luen jonkin verran kirjoja. Joskus nuorempana pidin kirjaa lukemistani kirjoista. Harmittaa, että lopetin ja että vihko on kadoksissa. Ehkäpä tänne blogiin kirjoitan jatkossa jotain jokaisesta lukemastani kirjasta! Vuosien varrella voisi paremmin sitten arvioida, kuinka sitä aikaansa oikein on käyttänyt. Kirjojen lukeminen on välttämätöntä!! Siksi olen yrittänyt pitää kiinni ainakin yksi kirja viikossa -tahdista.

Viimeisin kirja, jonka luin, on Matt Wardin "Culture Changers" (Kingsway 2003). Sain kirjan ystävältäni, joka on lukenut tätä blogia ja ajatteli, että pitäisin kirjasta. No, ei hän ihan väärässäkään ollut - kiitos vain! Matt osaa haastaa kirjassaan perinteistä uskonnollisuutta - erityisesti hän kritisoi dualistista kristillisyyttä, jossa erottelemme pyhän ja maallisen. Maallinen Mattin mielestä ei ole mitään muuta kuin syntiä, ja meidän pitäisi nähdä koko elämä pyhänä - näin meistä voi tulla kulttuurin muuttajia.

Joskus kirjailijat jäävät liian helposti jumiin omaan hienoon oivallukseensa ja menettävät sen seurauksena kokonaisnäkemyksen. Tai ehkä on pakko polarisoida, jotta on jotain sanottavaa. Ainakin, jos aikoo kirjoittaa kirjan, jonka osuva suomennos voisi olla vaikkapa juuri otsikon "Kulttuuriagentit".

Matt mm. ampuu alas perinteisen järjestyksen, että meidän tulisi asiat oikeassa järjestyksessä:
1. Jumala
2. Perhe
3. Seurakunta
4. Työ, harrastukset, vapaa-aika...
Kieltämättä olen joskus itsekin ihmetellyt, kuinka voin arvioida, onko seurakunta oikeassa paikassa ja mitenkäs avioliitto... Mattin mukaan Jumalan tulisi läpäistä elämän kaikki osa-alueet ja siksi tällainen lista on virheellinen. Ymmärrän pointin, mutta onko tarpeellista ampua alas periaate, että perheen tulee tulla ennen seurakuntaa?

Tapa, jolla Matt kirjoitti työstä, oli innostavaa. Sanottakoon tässä välissä, että Matt tuomitsi ensin kovin sanoin tämän hetken seurakunnan näkemyksen ylistyksestä todella kapea-alaiseksi. Sitten hän puhui, että monesti ajattelemme, että ns. maallisessa duunissa on valtavia mahdollisuuksia palvella Herraa. Eihän koskaan tiedä, mikä päivä käynnistyy hengellinen keskustelu ei-uskovaisen työtoverin kanssa kopiokoneen luona. Ei Matt sano, että todistamisessa työpaikalla on mitään väärää, mutta työ itsessään tulisi ymmärtää pyhänä ja mahdollisuutena ylistää Jumalaa!

Loppua kohti kirja alkoi ärsyttämään minua. Matt otti harteilleen profeetan viitan ja alkoi kertomaan, kuinka tapa ymmärtää seurakunta, saarna ja ylistys tulee muuttumaan. Matt ei sano sitä suoraan, mutta selkeästi hän liputtaa kotikirkkojen puolesta. Tulevaisuudessa hän näkee kirkon lähes organisoimattomana toimintana, joka ei keskity mihinkään rakennuksiin tai tilaisuuksiin, vaan seurakuntalaisiin.

Joskus mietityttää, miten nämä kotikirkkofanit pystyvät sivuuttamaan Paavalin selkeät ohjeet vanhimmistojen järjestämisestä! Itseäni pelottaisi olla mukana liikkeessä, jossa ei ole minkäänlaista johtajuutta, joka on kytköksissä laajempaan kristilliseen kirkkoon. Ehkäpä minä en vain ole valmis tälle kulttuurivallankumokselle, vai sanoisinko paremminkin, reformaatiolle.

Lisää...

Maailmanrauha?

Anteeksi vain kyynisyyteni, mutta ei minun elinpäivinäni! En ole maailmanrauhaa vastaan, en vain usko sen toteutumiseen. En elinaikanani, eikä muutenkaan. Miksi? Ensinnäkään en usko ihmisten hyvyyteen ihan niin paljoa, ja toisekseen, Raamattu osoittaa, että olemme menossa päinvastaiseen suuntaan.

Nämä ajatukset nousivat taas pintaan, kun joukko oppineita muslimeita on lähettänyt kaikkien kirkkokuntien johtajille kirjeen, jossa tiedustellaan rauhallista rinnakkaiseloa näiden uskontojen kannattajille. He väittävät, että kristittyjen ja muslimien pyhissä kirjoissa on kaksi yhteistä, keskeistä asiaa: uskominen yhteen jumalaan ja lähimmäisenrakkaus. He väittävät, että palvomme samaa Jumalaa.

On vaikea suhtautua tällaiseen lähestymiseen. Toisaalta herää toivo, toisaalta historia on opettanut epäilemään pahinta. Mikä olisi pahinta? Ehkä maailma pääsisi yhteen maailmanuskontoon, josta on kaikkien uskontojen omaleimaisuudet riisuttu pois, ja tätä uutta uskontoa käytettäisiin vallan välineenä, kuten Kadotettu maailma -elokuvat ja monet salaliittoteoreetikot otaksuvat.

Menemättä suuresti kauhukuviin, palaan skeptisyyteeni. En usko, että suurin syy rauhalliselle rinnakkaiselolle on opilliset ristiriidat. Uskon, että suurin, tai ainakin ensimmäinen este on sisäiset ristiriidat.

Kirje lähti komeasti anglikaanien päämajaan ja paaville, sekä lukuisiin muihin uskontokuntiin ja niiden johtaviin instansseihin. Olen jyrkästi vastaan kaikkea ekumeniaa, joka karsii omaleimaisuuksia eri tunnustuskunnilta yhteyden nimissä. Mutta olisinko valmis omine omaleimaisuuksineni kohtaamaan toisen kristillisen tunnustuskunnan omaleimaisuuksia, tai sanoisinko paljastavammin omalaatuisuuksia?

Ehkä hieman liioittelen ahdasmielisyyttäni, mutta tunnen kristittyjä, jotka todennäköisemmin puristaisivat muslimin kättä rauhan merkiksi kuin toisen kristityn, jonka käsitykset eroavat ratkaisevissa asioissa hänen käsityksistään. On hieno asia, jos maailmaan saada rauha, mutta tämä ei ollut Jeesuksen rukous. Hän rukoili, että edes kristityt voisivat olla yhtä - tässä on aivan riittävästi haastetta meidän sukupolvellemme, samoin kuin kaikille tuleville!

Lisää...

Hidas elämä

Slow life - en tiedä, onko termiä vielä suomennettu, mutta ainakin kapulakielellä se menisi noin. Ei kovin vetoava käännös, tiedän. Itse tutustuin tähän termiin opettajienhuoneessa työtoverini välityksellä. Olin kyllä kuullut siitä aikaisemminkin, mutta en ollut ehtinyt ottaa tarkemmin selvää aatteesta ;)

Aate tai liike, aivan sama, molemmilla pystyy tekemään rahaa. Slow life kannustaa nauttimaan elämästä, välttämään pikaruokaa ja jopa katsomaan kuinka pilvet muodostuvat! Rahasta puheen ollen, joku keksi kirjoittaa pilvien tarkkailusta kirjan ja Slow life:n siivittämä se sinkosi viime vuoden bestseller-listalle!! Siis jopa hidastelulla pystyy tekemään rahaa, kunhan tekee sen taitavasti.

Tutustuttuani hieman aiheeseen, päätin tehdä itselleni testin, olenko liian kiireinen, pitäisikö minun opetella Slow life:a. Tarkastelin viimeksi kulunutta puolta vuotta, listasin asiat, joissa olen parantanut tapojani ja ne, joissa...

Reputin seuraavissa asioissa:
Olen tuplannut laajakaistan nopeutta (peräti 1M tällä hetkellä!)
Olen hankkinut tietokoneeseeni nopeutta lisääviä osia
En ostanut digiboksia, jotta jäisi enemmän aikaa (tehdä työtä)
En ole ehtinyt korjata maastopyörääni, vaan ajan kaikki ajot autolla
Valokuvausharrastukseni on laimentunut

Läpäisin seuraavissa asioissa:
En ole vaihtanut autoani (4½ vuotta sama auto nyt!)
Emme ostaneet digiboksia, jotta jäisi enemmän aikaa (palautua laadukkaasti)
Jätin yhden työpaikan pois (nyt on enää vain kaksi...)
Olen kulkenut junalla töihin kaksi kertaa (50 % enemmän kuin viime vuonna)
Ilmoittauduin kansalaisopiston puutyökurssille (jotta saisin lopulta sohvapöydän valmiiksi)
Olen lukenut enemmän kirjoja nyt kuin aiemmin (vai kertooko tämä vain tehokkuudesta?)

Omasta mielestäni läpäisin testin. En tiedä, millaiset kiirepisteet antaisit minulle. Jo se, että pystyin rehellisesti arvioimaan omaa kiireisyyttäni toi minulle hyvää oloa - minulla oli niin paljon ylimääräistä aikaa käytettävissäni, enkä edes kokenut syyllisyyttä, että käytin sen niinkin turhanpäiväiseen asiaan kuin itsetutkisteluun!

Lempisananlaskuni Raamatussa kuuluu: "Niin kuin ovi saranoillaan kääntyy, niin kääntyy laiska vuoteellaan." En usko, että kiire itsessään on syntiä (evankeliumien mukaan Jeesuksella oli aika usein kiire). Kiireellä tosin on taipumus sotkea prioriteettimme - ryöstämme aikaa perheeltä, Jumalalta ja läheisiltä vain ollaksemme parempia Jumalan palvelijoita (pastorin näkökulmasta). Tämä on Perkeleestä! Ainakin itse aion levätä Jumalan nimessä ihan hyvällä omallatunnolla. Ja vaikka minulla joskus sattuisikin jostain ihmeen syystä olemaan kiire, yritän ehtiä pysähtymään ja peruuttamaan sen kaverin luo, joka olisi tarvinnut minun apuani. Näin lupaan.

Lisää...