Minä Myös

Frederick Douglass (synt. Bailey), amerikkalainen vapautettu orja, kirjoitti 150 vuotta sitten:

”There is not a man beneath the canopy of heaven that does not know that slavery is wrong for him.”[1]

Douglassin tarkoituksena oli auttaa valkoista väestöä katsomaan oikeudenmukaisuuden kysymystä mustan väestön näkökulmasta: Ajattele jos näin tehtäisiin sinulle. Orjuuden hyväksyminen on mahdollista jos ja kun se kohdistuu toiseen.

Douglassin vetoomus kyseenalaistaa valtaväestön kyvyn sympatiaan, mikäli he eivät ole valmiita tunnustamaan kaikkein ihmisten yhdenvertaisuutta. Hän ei suoranaisesti viittaa Kultaiseen Käskyyn, tehkää toisille mitä haluaisitte itsellenne tehtävän, mutta on oletettavaa että ns. kristityssä maassa kasvaneet olisivat tunnistaneet tämän. Kyse ei ole niinkään siitä onko käsky raamatullinen kuin siitä, kuka on minun lähimmäiseni.[2]

On ironista, että kyky sympatiaan on riippuvainen meidän omasta itsekeskeisyydestämme. Kykenemme myötätuntoon kun asetamme itsemme uhrin asemaan. Mutta valmiutemme auttaa niitä, joita kohtaan koemme empatiaa edellyttää kykyä pistää toinen ihminen itsemme edelle, koska hänen hätänsä on välittömämpi.

Douglassin kysymys kristillisen valtion oikeudesta alistaa ihmisiä orjuuteen kaikuu mielessäni lukiessani rohkeiden naisten #MeToo –päivityksiä sosiaalisessa mediassa. Suurin osa varmasti jo tietää tämän ilmiön, jonka avulla naiset ovat tuoneet esille kulttuurissamme rehottavan seksuaalisen hyväksikäytön ja ahdistelun. #MeToo peräänkuuluttaa oikeutta ja parempaa, turvallisempaa yhteiskuntaa. #MeToo kollektiivisesti kutsuu alistettuja naisia nostamaan äänensä kuuluviin ja puolustamaan itseään sortajia vastaan.

Myös #MeToo –kampanja vetoaa ajatukseen: ”Ajattele jos näin tehtäisiin sinulle.” Useiden miesten liittyminen kampanjaan omilla #MeToo –kirjoituksilla allekirjoittaa väitteen.[3] Mies, joka on kohdannut vastaavaa, kykenee samaistumaan heidän kertomuksiinsa. Miesten reaktiot eivät kuitenkaan välttämättä heijastele sympatiaa, vaan ehkäpä oman häpeän ja kivun julkituomista.[4]

Pidän keskeisenä sitä, että ajattelemme erityisesti naisia, koska heidän hyväksikäyttönsä mahdollistavat mekanismit ovat niin keskeisesti osa meidän kulttuuriamme.[5] En edes yritä alkaa miettiä niitä tapoja, joilla yhteiskuntamme on tehnyt naisista objekteja. Mutta luulemmeko todella, että naiset kaipaavat tulla näin hyväksikäytetyksi, että se olisi jotenkin heidän salainen toiveensa? Vai emmekö vain osaa ajatella heitä yhdenveroisina? Vai voimmeko vain ohittaa koko kysymyksen (miehinä), koska kysymys ei koske meitä?

Mitä siis ajattelemme, kun luemme #MeToo –päivityksiä? Osanottomme kertoo, että kykenemme empatiaan, mutta se ei riitä. Meidän on nähtävä itsemme sekä osana ongelmaa että ratkaisua. Minä myös olen osallistunut naisten sortamiseen — suorasti tai epäsuorasti. Kultainen sääntö ei ainoastaan estä minua toimimasta väärin, vaan se myös pakottaa minut toimimaan oikein. Näiden naisten kohtaama epäoikeudenmukaisuus hyvin syvällisellä tasolla kysyy, että olenko minä myös ihminen.

---

[1] Ei ole sellaista ihmistä taivaan alla, joka ajattelisi että orjuus on oikein hänelle.

[2] Douglass todistelee miksi myös mustat ovat ihmisiä, ja jos ihmisiä, silloin myös lähimmäisiä.

[3] 30% kirjoituksista on miesten, http://www.telegraph.co.uk/news/2017/10/18/300000-men-join-metoo-sexual-assault-hashtag/.

[4] En tarkoita vähätellä heidän kokemustaan. Haluan painottaa että empatia ja sympatia ovat eri asioita, ja että joissain tilanteessa empatia tarkoittaa sitä että hoidamme itse itseämme.

[5] Jätän tämän keskustelun yksityiskohtaisemmin kenties toiseen kertaan.