Tosi uskovien joukkoon?

Luovuimme vaimon kanssa televisiosta. Tai, kiitos Suomen valtion, meidän ei tarvinnut luopua televisiosta, emme vain hankkineet digisovitinta. Itselläni syynä televisiosta luopumiseen ei kuitenkaan ollut mikään syntikysymys. Tai mikä oikein synniksi määritellään?

Eilen kuulin radiosta, että joissakin islamistisissa maissa pop-prinsessat ovat laittaneet hieman enemmän vaatetta päälle kuin normaalisti. Onhan alastomuus meidän kulttuurissamme yleistynyt niin paljon, että emme välttämättä edes ymmärrä, kuinka paljosta olemme luopuneet. Niin juuri, luopuneet.

En tarkoita tällä tulta ja tulikiveä, vaan että aistimme ovat niin turtuneet, ettei alastomuudella ole meihin niin suurta vaikutusta kuin mitä Jumala ehkä on tarkoittanut. Ehkäpä oman puolisomme alastomuus on tavallista tai "hohhoijaa", koska olemme saaneet yliannostuksen alastomuudesta. Eihän meidän tarvitse edes avata televisiota tätä tarkoitusta varten, eihän?

Tämän sivujuonen jälkeen on sanottava, että itselleni televisio edustaa aivan toisenlaista syntiä, pääasiallisesti siis. Minun tv-syntini nimi on huono-ajankäyttö ja vähän-laatuaikaa-vaimon-kanssa. En haluaisi mielelläni olla väsynyt aamulla, mutta jos olen koukussa johonkin sarjaan, en mahda itselleni illalla mitään. En, vaikka tietäisin kuinka väsynyt aamulla tulen olemaan.

Enkä tiedä, onko sekään syntiä, mutta ainakin typeryyttä. En ole tänään kokenut oloani juurikaan eilistä uskovaisemmaksi. Pieni tyhjyys kylläkin kaihertaa, mutta kaikki liha tottelee kuria!!

Lisää...

Pääs iäinen

Pääs iäinen unohtumaan. Kävi kuin joulun kanssa konsanaan, paitsi paljon halvemmaksi tulee tämä juhla. Kaksi virpojaa kävi sunnuntaina, molemmille 30 sentin suklaamunat. Loput söin itse, yllättäen maistui ihan Kinderiltä. Lelussa ei tosin ollut liikkuvia osia koteloa lukuunottamatta (joka oli samanlainen ja -värinen kuin Kinderissä).

Ja taas se nähtiin, enhän mä pysy edes aiheessa. Jotkut paastosivat ruuasta, minä taisin paastota pääsiäisestä. Pääsiäinen, jossa oleellisinta on suklaamunat ja puput, ei voi kiinnostaa ketään itsensä mieheksi tuntevaa. Tai sitten en ole sinut herkkyyteni kanssa.

Ne kaksi tapahtumaa, minkä takia mekin pääsiäistä vietämme, olivat melko verisiä päiviä. Ensimmäisessä tapettiin viaton eläin, toisessa viaton ihminen. Molemmat julistavat Jumalan armoa, mutta myös tuomiota.

Monesti luemme Joh. 3:16 ja ihmettelemme Isän rakkautta - että hän antoi ainokaisen Poikansa. Mutta miksi? Ettei kukaan hukkuisi. Voi kuinka suloista, otetaan vähän suklaamunia. Seuraavassa jakeessa Johannes jatkaa: "Sillä ei hän lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen."

Emme voi puhua pelastuksesta ja armosta ilman tuomion läsnä- ja lähelläoloa. Ensimmäiseen pääsiäiseen liittyi vahvasti viesti: jos ette usko ja tee tätä hölmöltä vaikuttavaa juttua ja tahri ovianne karitsan vereen, teille käy huonosti. Niin myös Jeesuksen risti julistaa tuomiota.

Ensimmäisenä pääsiäisenä epäuskoa seurasi esikoisen menetys. Toisena pääsiäisenä oman elämän kadottaminen. Ikuisesti. Ehkäpä muistaisimme asian vakavuuden, jos suklaamunien ja pupujen sijaan maalaisimme joka pääsiäisenä ulko-ovemme verellä. Ei pääsis iäinen unohtumaan naapureiltakaan.

Lisää...