Häpeänkö uskoani?

Otsikon kysymys on itsessään aika raju. En ole varma, olenko aina uskaltanut esittää sitä itselleni. Nyt uskallan. Mutta vastaus, voi vastaus - uskallanko olla rehellinen itselleni? Jos vastaan, etten tietenkään häpeä, olenko vaivautunut edes pohtimaan kysymystä? Jos pohdin asiaa liian pitkään, onko se jo merkki siitä, että häpeän?

Niin, mikä sai minut miettimään tätä kysymystä ja mikä arvioimaan omaa rehellisyyttäni? Syy on tässä blogissa. Olen kirjoittanut tänne sellaisia mielipiteitäni, joita kyllä voin heittää uskovien keskuudessa. Mutta entä julkisessa foorumissa - onko minulla selkärankaa? Olenko valmis seisomaan selkä suorana niiden mielipiteiden puolesta, jotka nousevat Raamatusta (minun[kin] tulkintani mukaan), vaikka tiedän, etten niillä saa selkään taputtelijoita?

Minun täytyy tunnustaa, että joskus kirjoitettuani tätä blogia, olen sydän pamppaillen lukenut sähköpostista, jos minulle on kommentti jostain kiistanalaisesta jutusta. On aivan naurettavaa, että pelkään mielipiteeni takia, jonka olen julkaissut netissä!! Olisi aivan eri asia, jos ottaisin torilla megafonin ja alkaisin huutaa ihmisille totuuksia heidän elämästään - silloin voisin aivan oikeutetusti hieman pelätäkin. Mutta tätä en tekisi, koska se ei olisi viisasta enkä voittaisi ihmisten sydämiä puolelleni. Vai johtuisiko se siitä, että häpeän uskoani?

Paavali kirjoittaa, että hän ei häpeä evankeliumia, joka on Jumalan voima pelastukseen. Joitakin vuosia luin Bill Hybelsin ja Mark Mittelbergin kirjan "Tavalla tai toisella tarttuva usko" (Päivä OY). He sanovat, että evankeliumissa on kyse hyvästä uutisesta, ja meidän, sanoman levittäjien, täytyy ensin itse tulla hyväksi uutiseksi, että ihmiset ottaisivat sanoman vastaan. Missä kulkee raja, jolloin olen vielä hienotunteinen enkä pelkuri? Missä astun rajan yli ja toimin röyhkeästi vain osoittaakseni, etten pelkää? No emmehän me kristityt niin toimi, emmehän!?

Joskus mietin liiankin paljon sitä, kuinka voin olla hienotunteinen, etten vain loukkaisi ketään. Olen nähnyt joitakin kertoja ja kuullut liian useasta sellaisesta tapauksesta, jossa uskova on ylimielisessä rohkeudessaan evankeliumin julistamisellaan tai kristillisen jyrkän mielipiteen ilmaisemisellaan antanut huonon todistuksen niin itsestään, uskovista kuin Jeesuksestakin. Nämä tarinat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka taitavia meidän tuleekaan olla - näinhän Jeesuskin käskee meitä toimimaan - olemaan viekkaita kuin käärmeet.

Paavalin sana Timoteukselle julistaa Sanaa sopivalla ja sopimattomalla hetkellä ei ole evankelioimiskäsky! Ensinnäkin Timoteuksen tuli opettaa Sanaa seurakunnan keskellä kyseisen kohdan mukaan. Toisekseen, meidän on kysyttävä, kenen sopivalla ja sopimattomalla hetkellä? Kyllä meidän on otettava tilanne huomioon, kun nuhtelemme toisia seurakuntalaisia, emmekä me voi vieraina alkaa huutaa evankeliumia vaikkapa avoimen haudan äärellä tai edes syntymäpäiväkutsuilla!

Miten ja milloin sitten julistaa? Mistä tietää, milloin on oikeasti syytä olla hiljaa, pamppaili sydän rinnassa tai ei. Uskon, että meidän tulisi kuunnella enemmän Pyhän Hengen ääntä. Uskon, että joka kerta, kun Pyhä Henki meitä kehottaa, meidän tulisi unohtaa kaikki ajatukset kulttuurista, hienotunteisuudesta, etiketistä, tilanteesta ja paikalla olevista henkilöistä ja puhua niin kuin Henki johtaa.

Tämänkaltainen toiminta (saattaa) johtaa (joskus) ylilyönteihin, koska emme osaa erottaa Hengen ääntä 100% varmasti omasta sisäisestä äänestämme, joka joskus toimii syyllisyydestä, joskus puhtaasta innostuksesta ja joskus vetäytyy silkasta pelosta. Ylilyönnit itsesssään eivät ole kovin vaarallisia, koska ne ovat merkki elämästä ja uskalluksesta yrittää! Ratkaisevaa on, opettavatko ne meille Jumalan äänen kuulemisesta mitään.

Siis: häpeän joskus uskoani, tai ainakin sitä, millaiselta se saa minut näyttämään toisten silmissä. Häpeän kuitenkin enemmän sitä, jos se saa minut näyttämään toisten silmissä myötäilevältä, selkärangattomalta nahjukselta, joka odottaa henkilökohtaista taivaaseen ottoaan. Siksi olen halukas opettelemaan Hengen äänen erottamista, siksi olen valmis opettelemaan rohkeutta, siksi olen valmis häpäisemään itseni - kunhan vain tuottaisin kunniaa Kristukselle. En toimi häpeän tähden, vaan häpeästä välittämättä haluan tehdä Herralleni mieliksi ja toivon, että olisin halukas seuraamaan Häntä kaikessa.

Lisää...

Barbaarimaista kristillisyyttä

Onkohan tästä nyt kokonaan tulossa "luin tuossa yhden kirjan" -palsta. Mutta kun luin. Ja oli todella hyvä kirja, osoitus siitä, että kristillinen kirja voi tempaista mukaansa. Olen joskus lukenut upeita kirjoja uskoontulleista tyypeistä, mm. Nicky Cruzista, jotka ovat lässähteneet pahasti jossain vaiheessa. No, myönnetään, silloin kun he ovat tulleet uskoon.

Miten kukaan voisi tulla uskoon luettuaan kertomuksen jonkun tyypin jännittävästä elämästä, jos kirja lässähtää uskoontuloon? Eikö se ole viesti itsessään: Kristinusko on tylsää!! Tapa, jolla Erwin Raphael McManus haastaa elämään kristillistä elämää kirjassaan "The Barbarian Way - Unleash the untamed faith within" (Nelson 2005) ei lässähdä vaan tempaa mukaansa ja haastaa

Sanottakoon Nicky Cruzin kunniaksi, että olen kuullut monien Juokse poika juokse -kirjan innoittamana haaveilevan nuorisokodista. Mutta se kirja lässähti. Ehkä se, että olen kokenut niin monen kirjan lässähtäneen, ei kerrokaan niin paljon niistä kirjoista ja kirjailijoista, kuin mitä se kertoo minusta? Ehkäpä minä ajattelen, että kristinusko on tylsää ja lässähtänyttä.

En ole ollut ikääni uskossa, mutta en silti voi sanoa, että uskoontuloni myötä elämäni olisi muuttunut lässähtäneeksi. Mutta, Erwin McManuksen sanoin, kun minusta on tullut sivistyneempi kristitty, monista asioista on tullut, no, lässähtäneitä.

Eräs ystävä kysyi kerran minulta, onko joku opettanut minua kuinka uskovat pukeutuvat, vai olenko kenties itse löytänyt oikean tyylin. Vaikka kysymys huvitti silloin, se palasi mieleeni lukiessani: "Opetuslapseuden on alettu ymmärtää merkitsevän kaikkien standardoimista saman kaavan mukaisiksi. Olemme yhdistäneet lupauksen siitä, että meidät muutetaan Kristuksen kaltaisiksi uskomuksen kanssa, että meistä kaikista tulee samanlaisia. Opetuslapseudesta on tullut ennemminkin mekanismi, jonka mukaan meitä yhdenmukaistamistetaan, kuin että se vapautaisi meitä olemaan yksilöllisiä" (vapaa suomennos sivulta 64).

McManusin mukaan olemme kesyttäneet Jumalan häkkiin, jota esittelemme kaikille ja pyydämme heitä tulemaan mukaan kristillisyyteen. Olemme alkaneet pitää kristillistä käyttäytymistä tärkeämpänä kuin aitoa kääntymistä. Sen sijaan, että olisimme vapautteneet ihmisiä olemaan aitoja, olemme sivistäneet heitä olemaan kristillisiä. Näin tehdessämme olemme luoneet kulttuurin, jossa tieto Jumalasta on tärkeämpää kuin Jumalan henkilökohtainen kokeminen. Tämän seurauksena meidän jälkeemme nousee lastemme sukupolvi, jolla on kristillisyyden ulkokuori, jotka ovat kyllä sivistyneitä ja hyvin käyttäytyviä, mutta joilla ei ole sisäistä syvyyttä, jonka vain Jumalan tunteminen voi antaa.

Joissakin kohtaa teema "barbaric" tuntui lyövän yli. Näin varsinkin kirjan alussa, mutta kun ideaan pääsi sisälle, termi tuntui luonnolliselta. McManus selittää kirjan loppupuolella termin valintaa, mutta onneksi vasta lopussa, koska muuten tämänkin kirja olisi ollut yksi sivistynyt kirja lisää, ja se olisi lässähtänyt pahasti. Iso plussa mahtavista kuvituksista (Joby Harris)!

Jos et halua olla kesy uskova, lue tämä kirja!!

Lisää...