Johtajuus - synnynnäistä vai opittua

Luin viime viikolla artikkelin mielipuolisista pomoista. Artikkeli laittoi ensin hymyilyttämään, mutta sitten tuli aika jolloin piti katsoa oman puseron sisään - kuinka helppoa onkaan kaiken negatiivisen kohdalla aloittaa tarkastelu itsen ulkopuolelta?

Toivuttuani alkujärkytyksestä tajusi, että eihän julkaisu ollutkaan Suomen Viikkolehdessä tai jossain muussa kristillisessä julkaisussa, vaan Taloussanomissa! Artikkeli toimi jälleen hyvänä muistutuksena siitä, etteivät johtajuuden periaatteet katso siihen, puhutaanko seurakunnasta vai kovan luokan bisneksestä.




Willow Creekin Associationin väki ovat ymmärtäneet tämän ja järjestävät johtajuuskoulutusta, jossa hengellinen anti palvelee maallista sektoria ja toisin päin. Reilun kuukauden päästä on Helsingissä Global Leadership Summit (5.-6.11.), johon aion jälleen osallistua (ks. video). Huomaan tarvitsevani säännöllistä innostusta ja puhuttelua voidakseni pysyä tasapainossa omassa johtajuudessani.

Artikkelin mukaan aivan liian usein ihmiset, joiden ei pitäisi johtaa, hakeutuvat johtamistehtäviin. Ja kaiken lisäksi muut ihmiset nostavat näitä "pyrkyreitä" ylöspäin uskoen, että hyvän johtajan tunnistaa peräänantamattomuudesta. Eikä se, että on jonkin alan asiantuntija, tarkoita sitä, että olisi automaattisesti hyvä johtaja.

Oikeasti hyvän johtajan tunnistaa siitä, että hän tukee alempiaan ja auttaa heitä parempaan suoritukseen. Eikä johtajuus ole synnynnäistä, vaan sitä pitää opetella. Artikkelissa työpsykologi Katriina Perkka-Jortikka sanoo aika rajusti: "Ilman johtajaopintoja ja johtamisteorioiden tuntemista ei voi tulla hyväksi johtajaksi. Minusta koulutuksen pitäisi olla edellytys johtajille."

Lisää...

Alleviivaus

Naisten pappisoikeus ja homoseksuaalien kirkollisen siunauksen yhteen niputtaminen on teologian tekemistä kulttuurisin perustein. Tarkoitan sanoa tällä sitä, että Raamatussa näitä asioita ei käsitellä mitenkään rinnakkaisina. Yhden hyväksymisen ja toisen kieltäminen ei tarkoita epäjohdonmukaisuutta, vaan päätöksen tekoa raamatullisin perustein. Kumpikin toinen vaihtoehto - molempien kieltäminen tai hyväksyminen samaan hengenvetoon - ei mielestäni edusta raamatullista teologiaa.

Mikkelin piispanvaaliehdokas Miikka Ruokanen käsittelee asiaa loistavasti blogissaan (kiitos vinkistä eKotimaalle). Seuraavassa lainaus Miikkalta (14.9.2008):

"TEESINI

Vastoin edellä esitettyjä näkemyksiä minun teesini on seuraava:

-Pappisviran avaaminen naisille oli Raamatun ja kirkon opin mukaan oikea päätös, kun taas homoseksuaalisen parin kirkollinen vihkiminen ei voi olla sitä.

-Kun kirkko avasi apostolisen viran naisille, kysymys ei ollut maallisen yhteiskunnan arvojen pakkosyötöstä kirkon sisälle. Luonnollisestikin yhteiskunnassa toteutunut tasa-arvo vauhditti naispappeuden toteutumista, mutta sama miehen ja naisen tasa-arvon idea löytyy myös kristinuskon sisältä.

-Mutta jos homoseksuaalisen parin vihkimisestä tehdään kirkon pyhä toimitus sen nojalla, että homoliitto on hyväksytty maallisessa yhteiskunnassa, kysymyksessä on kristinuskolle selkeästi vieraan, ulkoa pakotetun arvomaailman tunkeutumisesta kirkkoon."

Lisää...

Kivikautinen kirkko

Eilispäivän otsikoiden kuningatar oli Johanna Korhonen – vai pitäisikö sanoa kuningas? Eilisen Nelosen Maria! –keskusteluohjelmassa ihmeteltiin, kuinka ketään voi kiinnostaa hänen seksuaalinen suuntautumisensa, ja mitä tekemistä sillä on työn kannalta. Aikuisten ihmisten seksuaalinen suuntautumiseen puuttuminen ei ole paluuta keskiajalle, vaan kivikaudelle, antoi Korhonen ymmärtää.

Korhonen kertoo saaneensa tukea yllättäviltä tahoilta – mm. pohjois-Suomen papeilta. Monet ovat yllättyneitä ratkaisusta kieltäytyä lähes 100 000 € vaikenemispaketista – tämä osoittaa selkärankaa! Setan vt. pääsihteeri iloitsee Korhosen rohkeudesta viedä kiista käräjille asti. Hän ei ole yllättynyt siitä, että tänä päivänä esiintyy syrjimistä seksuaalisen suuntautumisen pohjalta, mutta suurin osa syrjinnän uhreista ei halua tuoda asiaa julkisuuteen. Korhonen edustaa homo-aatteelle lottovoittoa.

Myönnettäköön, että olen saanut homofobian synnyinlahjana. Tämä ei voi kuitenkaan olla peruste päätöksilleni ja suhtautumiselleni homoseksuaalisuuteen. Samoin muutamat ikävät kokemukset, joissa homoseksuaalit miehet ovat ns. ”tulleet iholle”, eivät voi olla syy leimata koko ryhmää. Arvovapaassa yhteiskunnassa ei ole mitään perusteita syrjiä homoseksuaalia – ei edes Korhosta (mikäli Korhosen nostattaman pölypilven laannuttua selviää, että hänen suuntautumisensa oli todella potkujen syynä). Aivan samoin homo-myönteisessä ympäristössä kasvanut ei voi tehdä kokemuksestaan normia – mikä on totta sinulle, ei ehkä ole totta minulle. Tärkeintä on suvaitsevaisuus, suvaitsemattomuutta (fundamentalismia) ei kuitenkaan tule suvaita; se on keski-aikaista, anteeksi, korjaan: kivikautista.

Yhteiskunta on kuitenkin yksi asia, kirkko on toinen. Myös luterilainen kirkko näyttää olevan päätymässä ratkaisuun, jossa homoseksuaalisuuden tuomitseminen on ”keskiaikaista”. Pitkällinen sidos valtioon ja asema kansankirkkona näyttää tehneen yhteiskunnallisesta normista Raamatun ja tunnustuskirjojen aseman ylittävän tulkintamallin. Työkalusta (tulkinta) on tullut itseisarvo, joka on tehnyt työkohteesta (Ilmoitus) toissijaisen. Tulkinnassa sinänsä ei ole mitään vikaa – Raamattua ei voida ymmärtää ilman tulkintaa. Kyse on enemmänkin tulkinnan motiivista ja lähestymistavasta.

Kirkon tulisi mielestäni tehdä ”Korhoset”. Entä jos kirkko päättäisikin, ettei anna modernin lääketieteen, yleisen mielipiteen ja sielunhoidollisuuden vaikuttaa Raamatuntulkintaansa. Entä jos kirkko kieltäytyisi siunaamasta homoseksuaaleja tai kastamasta tällaisten lapsia? Entä jos kirkko erottaisi homoseksuaalit työntekijänsä? Ehkä tämä olisi joidenkin mielestä askel lähemmäs kivikautta, mutta ehkäpä kirkko voisi huomata saavansa yllättävää tukea – tämä aika näyttää etsivän niitä, joilla on selkärankaa. Jos kirkko on valmis joustamaan tämäntasoisissa asioissa, siitä on vaarassa muodostua todellinen kansan kirkko - ei Jumalan.

Lisää...

Uusi kirkkokunta

Mielenkiintoista, että Koivisto lähti mukaan piispaehdokkaaksi. Kuvittelikohan hän, että hänellä oli todellinen mahdollisuus tulla valituksi? Jos olisin ollut Koiviston kengissä, itse olisin varmaan lähtenyt myös mukaan kisaan, ihan vain näpäyttääkseni systeemiä. Kuinka ironista se olisikaan ollut, jos Koivisto olisi valittu Nemesiksensä seuraajaksi!

Eriskummalliseksi tilanteen tekee kuitenkin se, että välittömästi pudottuaan kisasta, Koivisto ilmoittaa oman kirkkokunnan perustamisesta. Ja mistä syistä! Nokia Mission oman tiedotteen mukaan syitä ovat:
* Uskoontulleet ovat löytäneet Nokia Mission hengelliseksi kodikseen
* Raamatulla ei ole kirkossa painoarvoa
* Kirkko haluaa miellyttää ihmisiä, ja kysyy heiltä mitä he haluaisivat

Nyt kirkko on jälleen kysynyt ihmisiltä, mitä he haluavat, ja he ovat sanoneet, etteivät halua Koivistoa. Markku sai Tampereen piispanvaalien ensimmäisellä kierroksella 66 ääntä, ollen näin viimeinen ehdokkaista. Onko tämä sellainen asia, jossa ei olla kuultu Jumalan ääntä? No, ei näin ole kukaan väittänyt, mutta kysymys jää kiusallisesti leijumaan ilmaan.

Ilmoittamalla uuden kirkkokunnan perustamisesta näin nopeasti, Koivisto on antanut aihetta esittää myös toisen kysymyksen: kuinka vakavissaan hän oli mukana piispanvaalissa. Ymmärrän, että jos hän on ollut vähänkään tosissaan, tulos oli pettymys (varsinkin kun hänen kannattansa järjestivät kovaäänisen valintakampanjan!). Ehkäpä Koivisto ajatteli, että piispana hän voisi uudistaa kirkkoa nopeammin, ja nyt täytyy etsiä uusia väyliä.

Nähtäväksi jää, pitääkö Koiviston, Aro-Heinilän ja kumppaneiden lupaus, että muista kirkoista ei väkeä kalastella. Tällä hetkellä toiminnassa on mukana kansallisesti paljon luterilaisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia ja muulaisia - sanotaanko heille, että show on ohi, menkää kotiin? Kirkkokunnan perustaminen ei tule olemaan helppoa - heillä on edessä vakava keskustelu seurakuntanäkemyksestä ja kasteesta. Onnea vaan, toiminnanjohtaja ja hengellinen isä!

Lisää...

Jos minä olisin...

Piispa Pihkala saarnasi kansanedustajille vuoden 2008 valtiopäivien avauksen yhteydessä järjestetyssä jumalanpalveluksessa. Hän puhui ilmastonmuutoksesta ja päästökaupasta. Oleellista ja ajankohtaista? Onko tämä suurin huoli joka kirkolla on? Huomasin kysyväni itseltäni, että mistä minä olisin saarnannut?

Heti on sanottava, etten usko, että minusta koskaan tulee piispaa joka saarnaa valtiopäivillä, mutta se ei tarkoita sitä, etten voisi vaikuttaa muutoin - saarnan ja muun julkisen sanan kautta äänestämisen ohella. Vaikka en ymmärrä kirkon ja valtion välistä suhdetta, se ei tarkoita sitä, etteikö kirkolla pitäisi olla sanottavaa yhteiskunnallisissa asioissa. Mutta silloin, kun kirkolla on käytettävissään näin herkullinen foorumi, eikö silloin kannattaisi käyttää tilaisuus hyväkseen ja puuttua johonkin kirkon kannalta todella oleelliseen asiaan?

Mitä jos Pihkala olisi nostanut saarnan keskeiseksi teemaksi köyhyyden ja tuloerojen kasvamisen? Ehkäpä hän olisi voinut sanoa valtiolle: "älkää tehkö niin kuin me teemme, vaan niin kuin me sanomme, että teidän olisi hyvä tehdä." Kestääkö kirkon uskottavuus oikeasti lihavat osakesalkut ja pankkitilit yhtäaikaisen sanoman kanssa köyhistä välittämisestä?

Entäpä jos hän olisi puhunut globalisaatiosta ja yritysetiikasta? Puuttunut järein sanoin tehtaiden sulkemiseen ja tuotannon siirtämiseen ulkomaille? Julistanut, että kyseiset yritykset ja valtio suuromistajana toimii lyhytkatseisesti? Murehtinut alkoholiverotusta, tuominnut seksuaalisen häirinnän ja itkien vaatinut tv-ohjelmien ja pelien ikärajojen nostamista ja valvonnan tehostamista? Vaatinut palkallista isyysvapaata pakolliseksi ja esittänyt, että kansanedustajilla tulisi olla puhdas rikosrekisteri ja että myöskin ministerien perheenjäsenten tulisi luopua osakkeiden omistajuudesta?

Pelkään pahoin, että kirkko on ajautunut tilanteeseen, jossa heillä ei ole mielipiteenvapautta, tai että heillä ei ainakaan ole varaa siihen. Kuulin osuvan sanonnan jokin aika sitten: "Kun profeetat vaikenee, talousmiehet tilalle astelee." Profeetta on henkilö, joka uskaltaa julistaa Jumalan mielipiteen, vaikka se merkitsisi hänen tai hänen yhteisönsä maineen ja aseman vaarantumista. Pitääkö Suomen kirkko yllä profeetallista ääntä tällä hetkellä?

Mediaseksikkyys ei välttämättä ole kovin hurskasta (joskin ortodokseilta se näyttää sujuvan). Kirkon ja sen edustajan välillä tulee vallita tasapaino - muuten sanoma ei ole uskottava. Ehkäpä Pihkala puhui sydämestään (ilmastoasioista) ja oli 100% uskottava, mutta poltteleeko hänen taskunpohjallaan 30 hopearahaa, jotka muistuttavat köyhien ja tavallisten ihmisten asian myymisestä? Salonkikelpoisuus sikseen, nyt olisi kannattanut jyrähtää!

Alkuperäinen kysymys kuitenkin oli, että mistä minä olisin saarnannut? Mikä on minun sydämeni palo - jos tuollaiselle yleisölle pääsee kerrankin saarnaamaan, eikö silloin saarnaa juuri siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta? Olisi hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä ja vain varmistella omia asemiaan. Bono sanoi eräässä haastattelussa osuvasti, että kuuluisuus on typerä juttu, mutta kun hänellä nyt kerran on kuuluisuutta, olisi hölmöä olla käyttämättä sitä oikeiden asioiden hyväksi!

Niin, minä olisin varmaankin saarnannut Raamatun antamista johtajuuskriteereistä. Olisin kertonut, että lahjakkuus ei ole tärkeintä, vaan luonne. Moraali ja luotettavuus ovat ensiarvoisen tärkeitä, rehellisyydestä suomalaiset on ennen tunnettu. Hallitus ja eduskunta ovat tällaisissa asioissa esikuvia - muuten lailta putoaa pohja ja olemme ajautumassa anarkiaan. Olisin maininnut, että johtajuus on tehtävä, ei etuoikeus eikä asema. Johtajien tulisi olla niitä jotka ovat riittävän kypsiä ajattelemaan oman itsensä sijasta toisia ja ajamaan muiden etuja. Varmasti olisin Jeesuksestakin puhunut, mutta ilmastonmuutoksesta? Tuskinpa nyt kuitenkaan.

Kuva: Spekulator (Stock Exchange)

Lisää...

Homot syrjään!

Ohjaako gallupit teologiaa? Tällaisen käsityksen saa, kun tarkastelee keskustelua, joka pyörii kirkon homoihin suhtautumisen ympärillä. HS:n artikkelissa kerrotaan, että suomalaisista enää 45 % vastustaa homoseksuaalien vihkimistä. Eikä asiaa esitetä edes tässä valossa, vaan: "Suhtautuminen vihkimiseen aiempaa suopeampaa." Miksi ei voitu sanoa: "Ei enää aivan yhtä kriittistä" - kannattajia löytyy kuitenkin VAIN 40 %! Tämä ei suinkaan edusta puolueetonta tutkimusta, vaan median tapaa nostaa lööppejä. Eikä media ole niin objektiivista, etteikö sillä olisi muitakin intressejä kuin raha - onhan vaikuttaminenkin valuttaa!

Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan mukaan kirkon jäsenistön käsitys ei eroa mitenkään tässä asiassa kansan mielipiteestä. Tämä on mielestäni hälyttävää - eikö kirkon sisältä luulisi löytyvän korkeamman moraalin edustus? Kirkon kannattaisi nyt kohdentaa tutkimuksensa pääasiassa kirkkonsa sisälle. Jos jonkun mielipiteestä kirkon kannattaisi nyt olla kiinnostunut, niin omasta jäsenistöstään heidän kannattaisi pitää huolta, mikäli mielivät katkaista kirkosta eroavien virran.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni liittyisi takaisin kirkkoon, jos se aloittaisi homojen vihkimisen. Haluaisin tietää myös, kuinka moni ajaa homojen kirkollista siunausta eteenpäin kulttuurisista syistä ja kuinka moni uskonnollisista syistä. Vaikka Raamatun seksuaalietiikka on universaalia, on meidän kuitenkin hyvä pitää mielessä, että uskovilta edellytetään korkeampaa moraalia. "Maailmanmiehiltä" on odotettavissakin muita löyhempiä seksuaalismoraalisia käsityksiä.

Odotan sitä päivää, jolloin kirkko myöntää avoimesti, että ei riitä, että on kirkon jäsen ja lapsena kastettu ja nuorena konfirmoitu. Odotan, että keskustelut homoista ja lesboista jäävät marginaalisiksi, kun aletaan julistaa, että ihmisten tulee tehdä henkilökohtaisesti välit selviksi Jeesuksen kanssa. Odotan, että homot ja lesbot laitetaan syrjään ja aletaan puhua asiaa.

Lisää...

Kirkko ja homot

♂ ♂

Olen pitkään pohtinut kristillisten yhteisöjen suhtautumista homoseksuaaleihin. Olen keskustellut muutaman uskovan homoseksuaalin kanssa, ja olen todella sitä mieltä, että homoseksuaali voi olla aidosti uskova (aina en ole ollut valmis edes tunnustamaan heidän ilmisarvoaan). Tuomitsevalla suhtautumisella homoseksuaaleita kohtaan emme ole ajaneet kenenkään asiaa; emme homojen, emme kirkon emmekä ainakaan Jeesuksen.

Suhtautumalla yliolkaisen tuomitsevasti homoseksuaaleihin olemme ajaneet homoseksuaalit (ja poikkeavat) pois kirkoista. Tällä hetkellä Suomessa on käynnissä kirkon (erit. evl) ja yhteiskunnan välinen dialogi. Tästä dialogista voi seurata vain kaksi vaihtoehtoa: 1) kirkko hyväksyy homoseksuaalisuuden ehdoitta, tai 2) syntyy erillinen marginaaliryhmän kirkko, joka painottaa homoseksuaalien oikeuksia.

Olemme tällä hetkellä keskustelussa hyvässä tilanteessa. Mikäli kirkko jyrähtäisi jyrkästi 'ei', keskustelu olisi menetetty. Lopullisesti. Kuinka oikeasti sanoa, ettei homoseksuaalinen elämäntapa ole Jumalan tahdon mukaista loukkaamatta ketään? Ehkäpä tällainen "temppelin puhdistaminen" olisi monille riemuvoitto, mutta se ei olisi Raamatun sanan mukainen: "Isä, minä rukoilen, että he olisivat yhtä."

Adrian Plassin kirjassa "Vierailu" kerrotaan seurakunnasta, jolla oli ongelmia uskoontulleen homoseksuaalin kanssa. Jeesus oli tullut sopivasti vierailulle, ja niinpä he järjestivät sielunhoidollisen tapaamisen näiden kahden välille toivoen, että Jeesus "pistäisi kaverin järjestykseen". Kun homoseksuaali tulee pois toimistosta, jossa hän on keskustellut Jeesuksen kanssa, kysyvät seurakuntalaiset, mitä mieltä Jeesus oli hänestä. Mies vastaa onnellisesti hymyillen: "Luulen, että hän piti minusta."

Ehkäpä kykenemättömyytemme osoittaa rakkautta kaikille ihmisille kertoo omasta teologisesta epävarmuudestamme. Kaiken kaikkiaan homoseksuaalisuus Raamatussa on useimmille heteroseksuaaleille marginaalinen asia, kun taas homoseksuaalilla on "oma lehmä ojassa". Ehkä en voita häntä väittelystä, mutta voisinko voittaa hänet rakkaudessa? Uskaltaisinko osoittaa rakkautta sellaiselle, jonka seksuaalisuutta en ymmärrä? Ainakin Jeesus teki niin.

♀ ♀

Lisää...