Menestysteologiaa uusissa kääreissä

Sunnuntaina teimme äkkiliikkeen käydä tutun seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tunnemme joitakin ihmisiä sen seurakunnan johtoryhmästä, emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Lisäksi luimme netistä että eräs tunnettu ylistyksenjohtaja oli tullut paikalle. Netissä sanottiin, että paikalla oli myös vieraileva puhuja, mutta hänen nimeään en tunnistanut.

Ylistyksen jälkeen paikallinen pastori alkoi hehkuttaa vierailevan (ulkomaalaisen) pastorin seurakunnan kokoa ja kasvuvauhtia, ja nimesipä tämän "Jumalan mieheksi" (jostain syystä alan skeptiseksi kun kuulen jostakin sanottavan näin, varsinkin jos kyseinen henkilö ei korjaa erehdystä). Juuri päättynyt sunnuntain ensimmäinen tilaisuus oli ollut menestys, ja samaa hän uskoi tälle kokoukselle ja vielä iltapäivän kokoukselle, jossa hänellä olisi saarna toisesta aiheesta.

Lavalle kiipesi pastori, joka vaikutti enemmän liike-elämän konsultilta, ja hetken esittelyn jälkeen hän kertoi tulevansa pankkimaailmasta. Hän kannusti ihmisiä osallistumaan kannustushuudoilla, ja saarna oli todella viihdyttävä. Saarnan edetessä aloin pohtia josko konsultit keksivät menestysteologian?

Lisää...

Missionaaliset kotiseurakunnat

Otin haasteekseni perehtyä kotiseurakuntiin ja niiden takana olevaan teologiaan. "Satunnaisgeneraattori" arpoi Paynen Missional House Churches -kirjan hyväksi lähtökohdaksi. Payne on seurakunnanistutuksen proffa ja lähetystyöntekijä Jenkeissä (Billy Graham School of Missions).

Kirjan taustalla on kyselytutkimus kotiseurakunnille jotka täyttävät seuraavat ehdot: 1) vähintään yksi kastettu vuoden sisällä, ja/tai vähintään yksi seurakunta istutettu 3 vuoden sisällä. Tutkimus loi kiinnostavan pohjan teoriakehykselle, joka ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostava kuin tutkimuksesta saatu data. Tutkimus myös selittää erotuksen missionaalisten ja "perinteisten" kotiseurakuntien välillä: missionaaliset kotiseurakunnat ovat tavoitteellisesti ulospäinsuuntautuneita. Huomattavaa on mm. se, että ylivoimaisesti suurin osa uskoontuloista tapahtui seurakunnan kokoontumisten ulkopuolella luonnollisten ihmissuhteiden kautta.
Raikasta Paynen lähestymistavassa on rehellinen avoimuus seurakuntamallin haasteille. Hän ei myöskään hyökkää perinteisiä institutioonalisia seurakuntia vastaan, vaan näkee tarvetta molemminpuoliselle oppimiselle.

Suurimpina missionaalisten kotiseurakuntien haasteina hän määrittelee:

Lisää...

Laaja hyväksikäyttötapaus Hollannisssa

Tämä juttu nousee alankomaisesta viitekehyksestä. Tämän viikon perjantaina uutisoitiin laajasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1945-85 välisenä aikana. Riippumattoman tutkimuksen mukaan hyväksikäyttöön on syyllistynyt yli 800 katolista pappia ja munkkia. Raportin mukaan piispat tiesivät asiasta, mutta erinäisistä syistä vaikenivat. Uhreille tilanne oli mutkikas, koska papit olivat arvostettuja ja pyhiä miehiä. Jutun mukaan uhrien kysymys oli: "Miten pappi voi tehdä syntiä?"Uhrit ja heidän perheensä ja läheisensä osallistuivat oman häpeänsä tähden salailuun, mistä heitä ei voida syyttää.

Tutkimus yritti etsiä syytä sille, miksi näin tapahtui. Yksi syistä oli se pakkoselibaatti. Selibaatin myötä syntyy harha ja mielikuva aseksuaalisuudesta, siitä, että henkilö ei ole seksuaalinen olento. Tämä vain lisää hyväksikäytettyjen tuskaa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa, onko selibaatti oikea ratkaisu; se on katolisen kirkon oma ratkaisu.

Juttu syvenee. Tutkimuksen mukaan kyseisenä aikana eläneistä lapsista joka kymmenes on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tai altistunut sille. Kirkon piirissä toimineiden kohdalla joka viides - 20 %! Luettuani muutaman artikkelin aiheesta olen alkanut ymmärtää, miksi kohtaamieni ihmisten kulmat ovat kohonneet, kun heille on selvinnyt että olen pastori - mm. pankissa asioidessa pankkivirkailija, n. 30 v. mies joutui keräilemään itseään muutamankin hetken tiedusteltuaan ammattiani.

En voi väittää, että pankkivirkailija, tai kukaan vähän hienovaraisemmin kulmiaan kohotellut henkilö olisi hyväksikäytön uhri, mutta sellaisessa ilmapiirissä on selvää, että kirkko ei salailulla saavuta uskottavuutta. Siksi en voi olla yhdistämättä uutisia seuraaviin lukuihin:

• 100 v. sitten kirkossa säännöllisesti kävi Hollantilaista 98 %
• Tänään luku on arvioista riippuen 10 - 20 % (mikä sekin on suuri luku esim. Suomeen verrattuna)
• 65 % hollantilaisista sanoo, ettei heillä ole mitään suhdetta kirkkoon.
• Vuoden 1970 jälkeen Hollannissa on suljettu 927 kirkkoa.
• Tulevien vuosien aikana tullaan sulkemaan toiset 1200 kirkkoa.
• Amsterdamilaisista 3 % sanoo olevansa kristittyjä ja käy kirkossa.

En väitä, että tilastot ja paljastunut hyväksikäyttö olisivat suoraan verrannollisia, mutta tuskin kukaan ajatteleva, omallatunnolla varustettu, edes hieman rehellinen ihminen voisi kieltää jonkinlaista yhteyttä. Vaikka laaja hyväksikäyttö on paljastunut Katolisessa kirkossa, vaikuttaa se ihmisten käsitykseen uskonnosta ja muistakin kirkoista. Tätä juttua ei voi valkopestä, ja hyvä niin. Kirkon ensisijainen tehtävä ei ole huolehtia maineesta. Maine on jotain, mikä seuraa luonnollisesti - kun teet hyvää ja oikeita asioita, voi olla, että saat siitä hyvää mainetta. Mutta jos teet vääriä asioita, on varmaa, että se kävelee vastaan.

Nyt ei kirkon kannata olla kiinnostunut liikaa maineesta. Tämä juttu ei häviä nasevalla mainoskampanjalla. Nyt jos koskaan on aika kirkon näyttää, mikä on sen tehtävä ja tehdä tarkoituksensa mukaisia asioita. Ehkä sillä voi olla vielä merkitystä ihmisten elämässä myös Hollannissa.

Lisää...

Johtajuus - synnynnäistä vai opittua

Luin viime viikolla artikkelin mielipuolisista pomoista. Artikkeli laittoi ensin hymyilyttämään, mutta sitten tuli aika jolloin piti katsoa oman puseron sisään - kuinka helppoa onkaan kaiken negatiivisen kohdalla aloittaa tarkastelu itsen ulkopuolelta?

Toivuttuani alkujärkytyksestä tajusi, että eihän julkaisu ollutkaan Suomen Viikkolehdessä tai jossain muussa kristillisessä julkaisussa, vaan Taloussanomissa! Artikkeli toimi jälleen hyvänä muistutuksena siitä, etteivät johtajuuden periaatteet katso siihen, puhutaanko seurakunnasta vai kovan luokan bisneksestä.




Willow Creekin Associationin väki ovat ymmärtäneet tämän ja järjestävät johtajuuskoulutusta, jossa hengellinen anti palvelee maallista sektoria ja toisin päin. Reilun kuukauden päästä on Helsingissä Global Leadership Summit (5.-6.11.), johon aion jälleen osallistua (ks. video). Huomaan tarvitsevani säännöllistä innostusta ja puhuttelua voidakseni pysyä tasapainossa omassa johtajuudessani.

Artikkelin mukaan aivan liian usein ihmiset, joiden ei pitäisi johtaa, hakeutuvat johtamistehtäviin. Ja kaiken lisäksi muut ihmiset nostavat näitä "pyrkyreitä" ylöspäin uskoen, että hyvän johtajan tunnistaa peräänantamattomuudesta. Eikä se, että on jonkin alan asiantuntija, tarkoita sitä, että olisi automaattisesti hyvä johtaja.

Oikeasti hyvän johtajan tunnistaa siitä, että hän tukee alempiaan ja auttaa heitä parempaan suoritukseen. Eikä johtajuus ole synnynnäistä, vaan sitä pitää opetella. Artikkelissa työpsykologi Katriina Perkka-Jortikka sanoo aika rajusti: "Ilman johtajaopintoja ja johtamisteorioiden tuntemista ei voi tulla hyväksi johtajaksi. Minusta koulutuksen pitäisi olla edellytys johtajille."

Lisää...

Lisää terää!

Luin muutama viikko sitten erinomaisen kirjan, Rob Bell:n 'Velvet Elvis'. Kirjassa Rob kuvaa, kuinka seurakunta helposti jämähtää paikalleen; se on kuin Elviksen kuva sametilla - joskus se oli täydellinen, nyt se on varastoitu varastoon. Seurakunnan tulisi herättää muutakin kuin nostalgian tunteita, sen tulisi olla jatkuvassa käymistilassa, arvioida itseään ja kasvaa Kristuksen tuntemisessa.

Uuden seurakunnan on uskallettava kyseenalaistaa vanhan seurakunnan dogmit - seurakunnan jatkuvana haasteena on selvittää mikä on kulttuurista ja mikä raamatullista. Mikäli tälle keskustelulle ei anneta tilaa, meidän seurakuntamme eivät koskaan tule kasvamaan, ja ne seurakunnat, jotka kasvavat, tulevat näyttämään meidän silmissämme epäilyttäviltä.

Alkuseurakunnan menestys ei perustunut pelkästään oikeisiin ihmisiin ja hyvään sanomaan. Raamattu sanoo, että Jumala antoi Jeesuksen "oikeaan aikaan". Jumala oli valmistanut maailman ottamaan vastaan evankeliumin. Tämän päivän herätysintoilijat kauhistelevat maailman menoa - alkuseurakunnan menestys perustui pitkälti ahtaaseen kulttuuriin, jossa seurakunta ja sanoma Jeesuksesta edusti hengenvaarallista uudistusta. Onko seurakunnassa tätä terää enää lainkaan?

Tänään luin iltapäivälehden lööpistä, kuinka piispa Huovinen arvostelee poliitikkojen tiivistä parinvaihtoa ja sanoo sen olevan huono malli Suomen nuorille. Hyvä Huovinen, niin sitä pitää! Vuosi sitten kesällä tutustuin kristilliseen moottoripyöräkerho Preacher MC:n porukoihin, ja tänä kesänä tapasin heitä lisää. Kaverit käyvät pyörien kanssa tapahtumissa, joissa ei uskovia ole totuttu yleensä näkemään - hyvä Preacherit! Ehkäpä seurakunnalla on sittenkin toivoa, kyseessähän on Jeesuksen seurakunta, eikä hän anna jäsentensä jäykistyä...

Lisää...

Jumalan valtakunta

Muutama viikko sitten kirjoitin lukemastani kirjasta "Culture Changers". Kirja taisi olla parempi kuin luulinkaan, sillä luettuani sen jälkeen erään tutun Raamatun kohdan, katsoinkin sitä toisenlaisten lasien läpi. Kaiken huippu on, että kyseisessä jakeessa oleva ajatus on ollut minun johtoajatuksiani viimeisten vuosien aikaan.

Jeesus siis sanoo vuorisaarnassaan: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin" (Matt. 6:33). Yht'äkkiä tajusin, että olen etsinyt Jumalan valtakuntaa aivan vääristä paikoista. Miksi ihmeessä pitäisi ylipäänsä lähteä jonnekin etsimään Jumalan valtakuntaa, kun se on tässä meidän keskellämme, juuri nyt?!

Olen siis sortunut dualismiin, erotellut maallisen ja sakraalin. Tätä on jonkinlainen häpeä tunnustaa. Mikä siis on rikokseni? Olen ulkoistanut Jumalan valtakunnan. Jumalan valtakunnan etsiminen on tarkoittanut minulle kokouksissa käymistä, kymmenysten maksamista, evankelioimista ja paljon muuta touhuamista.

Jeesuksella taitaa olla parikin viestiä tässä. Ensimmäinen on, että meidän ei tarvitse koko ajan murehtia. Toisekseen hän käskee elämään yksi päivä kerrallaan. Kolmannekseen hän haastaa elämään tätä päivää etsien Jumalan tahdon toteutumista joka hetki. Jumalan valtakunnan vuoksi minun ei tarvitse (välttämättä) mennä mihinkään löytääkseni sen, vaan kyse on Jumalan tahdosta tässä ja nyt.

Mikä sitten on Jumalan tahto? On aikoja, jolloin meidän tulee mennä kirkkoon, mutta ei siellä koko ajan saa olla! Ainakin aviomiehiä Raamattu kieltää antautumasta rukoukseen oman puolison unohtaen. Paavali kirjoittaa, että soisi muidenkin olevan niin kuin hän, leski ja yksinäinen. Miksi? Siksi, että ne, joilla on puoliso tai perhe, kuten Pietarilla, on vastuu ja velvollisuus miettiä heidän hyvinvointiaan.

Muutama vuosi sitten luin C.T. Studdista kertovan elämäkerrallisen kirjan "Jumalan hullu". Kirjasta jäi mieleen yksi lause, kun C.T. rukoilee: "Herra, minulla ei ole enää mitään, mistä voisin luopua sinun tähtesi." Hän on eri mantereella kuin oma vaimo, he ovat olleet useita vuosia erossa, hänen lapsensa tuskin tuntevat häntä, hän on menettänyt terveytensä, luopunut kaikesta omaisuudestaan ja mitä kaikkea muuta!

Tunnistan tämän ajatuksen. Monissa kristillisissä piireissä ihannoidaan tällaista. Mutta onko se Jumalan valtakunnan etsimistä, että perhe on toissijainen? Voiko perhe hidastaa Jumalan valtakunnan etenemistä siinä määrin, että siitä on hankkiuduttava eroon? Voidaanko sanoa, että jonkun pastorin kutsumus oli niin palava, että hänen vaimonsa ei kestänyt sitä ja siksi heille tuli ero?

Tällainen ajattelu on Perkeleestä! Anteeksi, että sanon sen näin suoraan, mutta eikö sielunvihollinen toivokin, että meidän perheemme hajoaisivat? Eikö hän erityisesti pastorien ja muiden seurakunnan työntekijöiden perheitä vainoa? Miksi sielunvihollinen on kiinnostunut tällaisesta? Koska hän haluaa viedä meidän uskottavuutemme. Koska hän haluaa ajaa meidät epätoivoon. Koska hän haluaa, että me ajattelisimme Jumalan valtakuntaa marginaalisesti paikallisen seurakunnan toimintana.

Koin yllättävää vapautumista ymmärtäessäni, että Jumalan valtakunnan etsimistä voisi olla se, että jäänkin tänään kotiin ja otan rennosti. Luen vaikka kirjan ja otan päiväunet! Eikö sekin voisi olla Jumalan valtakunnan etsimistä, että osallistun enemmän kotitöihin, että puolisollanikin on joskus aikaa hengähtää? Eikö ole Jumalan tahto, että emme erota ehdoin tahdoin sitä, minkä Jumala on yhdistänyt?

Meillä ei ole enää omaa tahtoa, vaan se on sidottu. Olemme sidottuja Kristukseen, mutta naimisissa olevat myös omaan puolisoonsa. Meidän tulee rakastaa puolisoamme niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa. On niin helppo sanoa, että asioiden täytyy olla oikeassa järjestyksessä, mutta ovatko ne oikeasti? Entä jos puolisoltasi kysytään? Tämä ei ole Jumalan valtakunnan etsimistä, vaan se on löytämistä!

Lisää...

Jalanjäljet

Viime yönä en meinannut saada unta. Olin todella innoissani siitä, mitä meidän ruuanjakotilaisuudessamme tapahtui eilen. Minua on häirinnyt hyvin vahvasti se, että olemme keskiluokkainen seurakunta. Ja vapaaseurakunnat yleensä ovat. Erityisesti Steve Chalken kirja Intelligent Church herätti mielessäni kysymyksen: miksi ihmiset, jotka voivat huonosti, eivät käy tilaisuuksissamme?

Aikaisemmassa seurakunnassa, jossa olin mukana, joidenkin ihmisten käytös jumalanpalveluksissa aiheutti häiriöitä. Joskus jouduimme - ikävä kyllä - kutsumaan poliisit. Joskus erityiesti humalaisten käytös häiritsi minua, mutta nyt huomaan olevani häiriintynyt enemmän humalaisten puutteesta! Minne tahansa Jeesus meni, hän veti kuin magneetti puoleensa ihmisiä, joilla oli ongelmia. Miksi me emme vedä ihmisiä puoleemme?

On surullista, jos ihmiset luulevat meitä niin hyviksi ihmisiksi, etteivät koe itseään arvollisiksi tulemaan seurakuntiimme. Eilen jälleen keskustelin erään miehen kanssa, joka ei voinut tulla sisään kirkkoomme, vaan odotti autossa sillä välin, kun hänen vaimonsa hoiti heidän yhteiset asiat. Iloitsen, että tämä mies voitti pelkonsa.

Rukoilen, että alamme näkemään enemmän ihmisiä kirkossamme, joilla on todellisia ongelmia. Kun näin tapahtuu, silloin tiedän, että olemme oikeilla jäljillä. Silloin seuraamme Jeesusta aivan hänen jalanjäljissään.

Lisää...