Aivokirurgin auktoriteetilla

Törmäsin tänään aamulla englanninkieliseen artikkeliin aivokirurgista, jolla on omakohtainen kokemus kuolemanjälkeisestä elämästä. Findancen toimitus bongasi ilmeisesti saman jutun ja teki siitä lyhennelmän.

Near Death Experience (NDE) on paljon tutkittu ilmiö ja tutkimuksen ala. Leikkauspöydällä tai elvytyksessä heränneet ihmiset ovat kertoneet valosta tunnelin päässä, valo-olennoista, äärettömyydestä, onnesta ja iloisuudesta - jotkut tosin ovat kertoneet myös pimeydestä, ahdistuksesta ja suunnattomasta pelosta.

Ilmiö on mielenkiintoinen, mutta todistaako se yhtään mitään? Emme voi kieltää kenenkään kokemusta - voimme kyllä sanoa, että "et sinä missään taivaassa käynyt", mutta siltikin joudumme myöntämään: "Olipa mielenkiintoinen kokemus," vaikkakin ehkä epäillen.

Itseäni juttu sinänsä ei yllättänyt, vaan sen uutisointi: Miksi uskoisimme ennemmin aivokirurgin kokemusta kuin jonkun vähemmän koulutetun? Vaikka NDE onkin hänen tutkimuskentässään, kertomus perustuu kuitenkin hänen omaan, subjektiiviseen kokemukseensa (jota emme voi kieltää).

Joku nyt saattaa väittää, että sahaan oksaa jolla istun, mutta pois se! Tämän kaverin kohdalla meidän on huomattava, että hänellä oli kristillinen kasvatus, hänellä oli tietoa Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Hänen kokemuksellaan oli uskoa tukeva, ja hänen tapauksessaan myös uskoa vahvistava kokemus.

Meidän on myönnettävä, ettemme voi tieteellisesti todistaa Jumalan läsnäoloa, samoin kuin emme voi tieteellisesti todistaa, ettei häntä ole olemassa. Jos uskomme (tai evankeliointimme) perustuu tieteellisiin stooreihin, niin se jää ohueksi. On aina parempi palata siihen, mitä Jumala on sanonut, ja tarkastaa sopiiko kokemus yhteen sen kanssa. Jos uskomme ja todistuksemme ei perustu Raamatulle, se on alttiina seuraavan aivokirurgin todistukselle, joka sanoo olleensa kuukauden kuollut eikä kokenut yhtään mitään.

Meidän ei tulisi ratsastaa aivokirurgin auktoriteetilla, vaikkakin tarina on kiinnostava. Kertomus on  mielenkiintoinen, mutta ei ainutlaatuinen. Samaan hengenvetoon totean, että se on hyvä keskustelun herättävä, joka laittaa monet miettimään, että mitä tapahtuu kun valot sammuu.

Lisää...

R.I.P. WT

Tänään tulee kuluneeksi 476 vuotta erään merkkimiehen kuolemasta. Ehkä ei pitäisi sanoa merkkimies, koska hän ei ole kovin hyvin tunnettu. Ehkä ei pitäisi myöskään käyttää sanaa 'kuolema', koska hänet tapettiin, ja varsin erityisellä tavalla. Hän joutui poliittisen (valtiollisen ja kirkollisen) kamppailun pelinappulaksi. Hän löydettiin belgialaisesta linnasta ystävän kavalluksen ansiosta. Hän vietti n. 500 päivää vankeudessa epäinhimillisissä oloissa ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet sidottiin roviolle, jossa hänet ensin kuristettiin kuoliaaksi ja sitten poltettiin. Aika rankkaa?

Hänen rikoksensa? Raamatun kääntäminen Englanniksi.
Hänen nimensä? William Tyndale.

Nykyaikaisesta ihmisestä moinen raakuus kuulostaa äärimmäiseltä. Helposti näemme Tyndalen joutuneen keskelle poliittista ajojahtia, jossa hän oli uhka sekä katoliselle kirkolle että Englannin kruunulle. Kuollessaan Tyndalen kerrotaan rukoilleen, että Englannin kuninkaan silmät aukeaisivat. Ironista, että vain kaksi vuotta tämän jälkeen sama kuningas vahvisti "The Great Bible" -raamatunkäännöksen, joka perustui pitkälti Tyndalen työlle. Tyndalen merkitys elää yhä, mm. KJV -version ja Shakespearen näytelmien muodossa.

Kirjoittaessani näitä ajatuksia muistelen, kuinka lukiossa pilkkasin luokkakavereideni uskoa. Olin mukana etsimässä Raamatusta jakeita joilla voisimme pilkata heitä. Olin mukana repimässä luokkakavereideni Raamattuja. En ollut kuningas Henri saati katolisten paavi. Ehkä tyhmyys tiivistyi porukassa, mutta en täysin pysty selittämään mikä sai aikaan sen mihin syyllistyin. Siinä kirjassa on jotain erityistä, salattua, mystistä, haastavaa.

Tyndalen kuoleman muistopäivänä muistutan itseäni, että moni muukin on antanut henkensä sen edestä, että vanhat kirjoitukset ovat säilyneet meille. Kunpa muistaisin sen joka kerta, kun otan Pyhän Kirjan käteeni. He eivät kuolleet turhaan.

Lisää...

Miten suhtautua Vanhaan Testamenttiin

Olen viimeisen vuoden aikana innostunut uudestaan Vanhasta testamentista. Osasyy tähän on uudelleen virinnyt halu opiskella hepreaa, mutta ehkäpä vielä suurempana innoittajana on ollut VT:n proffani Jordan Scheetz, jonka rakkaus Raamattua ja erityisesti VT:tä kohtaan on sytytellyt myös omaa liekkiä. Opetustoimeni ohessa olen törmännyt muutamiin tapoihin suhtautua Vanhaan testamenttiin uskovien piirissä - oikeastaan voisi puhua asenteista. Yritän tässä jaotella asiaa "ääneen pohtien":

1. Täysi välinpitämättömyys
2. Henkilökohtainen siunaus
3. Moraaliset opetuskertomukset
4. Vanha testamentti katsoo Kristukseen

Kommentoin lyhyesti kaikkia - ensimmäinen luullakseni kertoo siitä, että moni on yrittänyt lukea Vanhaa testamenttia, mutta "ei saa sieltä mitään", tai ei ymmärrä miten ne asiat liittyvät mihinkään. Moni on aloittanut lukemisen alkaen Mooseksesta, ja jossain vaiheessa kompastunut loputtomiin sukuluetteloihin ja yksityiskohtaisiin lakeihin. Joidenkin kohdalla VT edustaa "eri" Jumalaa, ja he haluavat olla mieluummin UT:n "armon Jumalan kanssa tekemisissä, kuin VT:n sotaisan ja ankaran Jumalan kanssa (tästä kirjoittelen myöhemmin).

Toinen, ehkäpä vapaiden suuntien keskuudessa useimmin törmäämä asenne painottaa henkilökohtaista hyötyä. Monet Psalmit on alleviivattu tarkkaan, Jesajassa on ihania lupauksia, samoin kuin muissa profeetoissa. Jos joskus olen erehtynyt muistuttamaan, että ko. profetia toteutui jo Israelin historiassa, niin olen tukahduttamassa Henkeä. Erityisen suosittuja ovat kohdat, joissa Jumala lupaa Israelin kansalle ennalleen asettamista ja muistuttaa erityisestä suhteesta. Tärkeintä ei ole se, mitä Raamattu sanoo, vaan se, mitä se puhuu minulle (tästäkin täytynee kirjoitella myöhemmin).

Kolmas asenne löytyy yleensä niiden parista, jotka ovat kasvaneet seurakunnan pyhäkoulussa, ja joiden verkkokalvoille on palanut muistijälki Daavidista ja Goljatista flanellolla. Monet opetukset keskittyvät siihen, että joku toimi oikein ja toinen väärin, ja sitten on kannustettu elämään oikein. Vanha testamentti on siis lakikirja, ja toisaalta hyödytön koska voimme todeta että Jeesus on "täyttänyt lain", ja siksi nämä jutut voidaan jättää omaan arvoon (kyllä, tästäkin myöhemmin).

Neljänteen asenteeseen olen törmännyt eniten luterilaisissa piireissä, ainakin sen radikaaleimpaan muotoon, jossa Vanhan testamentin arvo nähdä ainoastaan siinä, missä voidaan löytää Jeesus. On totta, että VT:ssä on satoja tekstejä jotka profetoivat messiaan tuloa. On totta, että VT kuljettaa lukijaa odottamaan messiasta, ja että UT vastaa tähän odotukseen. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi se Jeesus pitää työntää jokaikiseen jakeeseen? Eikö VT ollut juutalaisten pyhä kirja? Emmekö voi saarnata VT:stä ilman, että salaisuus toisensa jälkeen paljastamme, kuinka ihmeellisesti olemme löytäneet Jeesuksen siitä ja siitä jakeesta?

Väitän, että luemme Vanhaa testamenttia liian "Kristus-tietoisin" silmälasein. Valitessani elokuvaa filmivuokraamossa en halua tietää mitä takakannessa kerrotaan elokuvasta - haluan, että tarina puhuu puolestaan. Samaa toivon VT:ltä, ja myöskin UT:n kertomuksilta. Jos emme tiedä miten elokuva päättyy tai mikä sen punainen lanka on, seuraamme paljon tarkkaavaisemmin. Kertomuksen lukeminen "sinä itsenään" tarjoaa myöskin aivan erityisen samaistumispinnan henkilöihin ja tilanteisiin.

Ehdotan, että kun seuraavan kerran otat VT:n käteesi, mietit ja kyselet tekstiltä itseltään

1. mitä henkilöitä kertomuksessa esiintyy
2. millaiseen tilanteeseen kertomus liittyy
3. millaisia käänteitä ja haasteita kertomuksessa on
4. mitä Jumala sanoo tekstistä (esim. "se oli suuri synti Jumalan edessä...")
5. miten tilanne sopii laajempaan tarinaan (miten Jumala pelastaa Israelin, tuo heidät luvattuun maahan, kuljettaa pakkosiirtolaisuuteen...)
6. millainen opetus kertomuksella on

Kirjoitan tämän ymmärtäen, että jotkut haluavat ymmärtää tämän väärin, mutta rohkaisen laittamaan sen Kristuksen syrjään hetkeksi, samoin kuin ne oman elämän kysymykset ja tarpeen kuulla Jumalan ääni, tai saada tekstistä jotain henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Kun luemme tekstiä ilman henkilökohtaisia pyrkimyksiä ja ilman tarvetta löytää tekstille arvo sen ulkopuolelta, suhtaudumme kunnioittavasti Jumalan sanaa kohtaan ja opimme paljon paremmin ymmärtämään, mitä Jumala on sanonut ja miksi hän on niin sanonut.

Lisää...

Täällä taas!

Palailen taas kirjoittamaan tätä blogia pitkähkön tauon jälkeen uudella innolla. Sen sijaan että jatkaisin täysin samalla tyylillä, olen päättänyt jakaa kirjoituksiani vähän suurempien otsakkeiden alle, kuten

• Seurakuntaan liittyvää pohdintaa
• Yleistä kulttuurista pohdintaa
• Politiikka (se kauhea sana)
• Hartauskirjoituksia
• Teologisia pohdintoja (jakautuu edelleen muutamiin alakategorioihin, kuten Uusi testamentti, Systemaattinen teologia...)
• Raamattuun liittyviä kirjoituksia (UT & VT)
• ...

Tämä tarkoittaa sitä, että tulen vähän kerrassaan vaihtamaan myös edellisten kirjoitusteni "Tunnisteet" vastaamaan näitä isompia luokituksia. Isommat luokitukset myös omasta mielestäni tuovat itselleni mielenkiintoa kirjoittaa isommista teemoista, kuin vain roiskia ympäriinsä katkaistulla haulikolla.
Pidän tämän blogin suurimpana haasteena asioiden sanomista yksinkertaisesti. Pyrin välttämään sivistyssanoja, ja milloin siihen sorrun, yritän perustella käytön ja tehdä sanan ymmärrettäväksi. Toinen, tähän liittyvä haaste on, että haluan välttää kirkkokieltä joka on kapean joukon ymmärrettävissä. Joten kun kirjoitan, haluan että kuka tahansa voisi sen ymmärtää. Vaikka Raamattu on kristittyjen pyhä kirja, se ei ole ainostaan heidän kirjansa, sillä se on ainoa kirja(kokoelma) joka pitää sisällään Jumalan ilmoituksen itsestään ja tavasta päästä hänen yhteyteensä. Näissä haasteissa tarvitsen jatkuvaa tsemppiä ja myös palautetta, joka on aina tervetullutta.
Seuraava juttuni tulee (todennäköisesti) käsittelemään kristittyjen parissa tavattavaa kummallista tyhmyyden ihannoimista.

Lisää...

Postmodernit vaalit

Kimmokkeen tämän blogin kirjoittamiseen sain lukuisista vivahteikkaista kirjoituksita Facebookin "seinällä". Tiedän, että moni muukin on kirjoittanut näistä vaaleista, mutta vielä en ole törmännyt kehenkään, joka olisi käyttänyt taikasanaa postmoderni. Mitä enemmän olen tätä keskustelua seurannut mediassa (mukaanlukien somessa, eli sosiaalisessa mediassa, mikä on aivan järkyttävä lyhenne), sitä vakuuttuneemmaksi ole tullut näiden vaalien postmodernisuudesta. Tässä muutamia perusteluita (ei, en kerro jutussa ketä äänestin enkä hehkuta ketään ehdokasta):

Hmm. Piilomainontaa?

1. Väyrynen -mukit. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Tunnustan äänestäneeni Väyrystä 1994 ensimmäisellä kierroksella, mutta olisinko ostanut mukin? Tuskin. Uskaltaisin väittää, että moni on tilannut mukin kieli keskellä suuta, ja että niille on naurettu moneen otteeseen. Uskaltaisin väittää myöskin, että moni mukin ostanut ei äänestänyt Väyrystä, ja että jotkut eivät äänestäneet lainkaan.

Mikä tekee tästä asiasta postmodernin? Postmoderni ihminen ei ajattele toimintansa liittyvän kokonaisuuteen. Toisin sanoen, että vaikka kolikko kirstuun kilahtaa, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Ei, vaikka samoilla rahoilla mahdollistettiin Väyrysen kampanja. No kuinka paljon Väyrynen hyötyi yhdestä mukista, saattaa joku kysyä? Kuvaankin ilmiötä - myös massassa kyse on yksilöistä. Ja pienistä puroista kertyy suuri virta. (Väyrysen kampanjaväki on ollut hieman yllättynyt, koska mukien kysyntä on jatkunut vaalien jälkeenkin.) Samaan syssyyn voitaisiin vielä heittää Ultra Bra:n paluukeikka - onko sisäänpääsyvaatimuksena, että äänestää Haavistoa? Toivon todella, että viihde ei ratkaise vaaleja.

2. Puoluerajojen hämärtyminen. Kuinka monta kertaa kuulit jonkun mainitsevan, että nämä olivat henkilövaalit? Perussuomalaisten menestys eduskuntavaaleissa niin ikään oli paljon kiinni Soinin persoonassa. Hänen puolueellansa oli isot puheet - entä jos soinilaisten mukaantulo eduskuntaan olisi tuonut järjen kaikkeen; rikkaiden verotus, kehno maahanmuuttopolitiikka sekä kansanedustajien ja ministerien ylisuuret palkat olisi pistetty järjestykseen? Olisiko Soini toisella kierroksella. Aivan varmasti! Mutta sitä en ymmärrä, että perussuomalaisten kannattajat äänestäisivät Vihreiden ehdokasta!

Jos unohdetaan Haavisto henkilönä hetkeksi, niin todettakoon, että Vihreillä, Vasemmistoliitolla, RKP:llä tai kristillisillä ei ole ollut aikoihin ehdokasta, jolla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia presidentiksi. Johtuuko se henkilöitä? Ei, vaan siitä, että jokainen mainituista ryhmistä edustaa liian pientä osaa äänestäjistä. Ketä kiinnostaa, kenen ansiosta maksamme juomatölkeistä panttimaksun? Tietääkö kristillisten koulujen puolustaminen varmaa pääsyä vallan kahvoihin? Ei todellakaan, ellei kyseessä ole oikea henkilö, joka osaa esiintyä edukseen ja laajentaa äänestäjäkuntaansa astumalla ulos puolueensa kaapista. Viimeiseksi haluan vielä kirjoittaa hieman kiistanalaisemmasta asiasta - teksti katkon jälkeen!

Lisää...

Laaja hyväksikäyttötapaus Hollannisssa

Tämä juttu nousee alankomaisesta viitekehyksestä. Tämän viikon perjantaina uutisoitiin laajasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1945-85 välisenä aikana. Riippumattoman tutkimuksen mukaan hyväksikäyttöön on syyllistynyt yli 800 katolista pappia ja munkkia. Raportin mukaan piispat tiesivät asiasta, mutta erinäisistä syistä vaikenivat. Uhreille tilanne oli mutkikas, koska papit olivat arvostettuja ja pyhiä miehiä. Jutun mukaan uhrien kysymys oli: "Miten pappi voi tehdä syntiä?"Uhrit ja heidän perheensä ja läheisensä osallistuivat oman häpeänsä tähden salailuun, mistä heitä ei voida syyttää.

Tutkimus yritti etsiä syytä sille, miksi näin tapahtui. Yksi syistä oli se pakkoselibaatti. Selibaatin myötä syntyy harha ja mielikuva aseksuaalisuudesta, siitä, että henkilö ei ole seksuaalinen olento. Tämä vain lisää hyväksikäytettyjen tuskaa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa, onko selibaatti oikea ratkaisu; se on katolisen kirkon oma ratkaisu.

Juttu syvenee. Tutkimuksen mukaan kyseisenä aikana eläneistä lapsista joka kymmenes on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tai altistunut sille. Kirkon piirissä toimineiden kohdalla joka viides - 20 %! Luettuani muutaman artikkelin aiheesta olen alkanut ymmärtää, miksi kohtaamieni ihmisten kulmat ovat kohonneet, kun heille on selvinnyt että olen pastori - mm. pankissa asioidessa pankkivirkailija, n. 30 v. mies joutui keräilemään itseään muutamankin hetken tiedusteltuaan ammattiani.

En voi väittää, että pankkivirkailija, tai kukaan vähän hienovaraisemmin kulmiaan kohotellut henkilö olisi hyväksikäytön uhri, mutta sellaisessa ilmapiirissä on selvää, että kirkko ei salailulla saavuta uskottavuutta. Siksi en voi olla yhdistämättä uutisia seuraaviin lukuihin:

• 100 v. sitten kirkossa säännöllisesti kävi Hollantilaista 98 %
• Tänään luku on arvioista riippuen 10 - 20 % (mikä sekin on suuri luku esim. Suomeen verrattuna)
• 65 % hollantilaisista sanoo, ettei heillä ole mitään suhdetta kirkkoon.
• Vuoden 1970 jälkeen Hollannissa on suljettu 927 kirkkoa.
• Tulevien vuosien aikana tullaan sulkemaan toiset 1200 kirkkoa.
• Amsterdamilaisista 3 % sanoo olevansa kristittyjä ja käy kirkossa.

En väitä, että tilastot ja paljastunut hyväksikäyttö olisivat suoraan verrannollisia, mutta tuskin kukaan ajatteleva, omallatunnolla varustettu, edes hieman rehellinen ihminen voisi kieltää jonkinlaista yhteyttä. Vaikka laaja hyväksikäyttö on paljastunut Katolisessa kirkossa, vaikuttaa se ihmisten käsitykseen uskonnosta ja muistakin kirkoista. Tätä juttua ei voi valkopestä, ja hyvä niin. Kirkon ensisijainen tehtävä ei ole huolehtia maineesta. Maine on jotain, mikä seuraa luonnollisesti - kun teet hyvää ja oikeita asioita, voi olla, että saat siitä hyvää mainetta. Mutta jos teet vääriä asioita, on varmaa, että se kävelee vastaan.

Nyt ei kirkon kannata olla kiinnostunut liikaa maineesta. Tämä juttu ei häviä nasevalla mainoskampanjalla. Nyt jos koskaan on aika kirkon näyttää, mikä on sen tehtävä ja tehdä tarkoituksensa mukaisia asioita. Ehkä sillä voi olla vielä merkitystä ihmisten elämässä myös Hollannissa.

Lisää...

Kutsumusta, ahkerointia ja laiskottelua

Tällä(kin) kertaa olen laiska. Mitä muuta voisikaan olla kauniin kirpeänä lauantaiaamuna? Läheinen puisto houkuttelelee valokuvaamaan, mutta toisaalta pitäisi tehdä heprean käännöslauseet ja opiskella postmodernismia. Olen kuitenkin ollut ahkera, ja saanut valmiiksi artikkelin seurakunnasta seuraavaan Hope-lehteen. Tämän kerran postaukseksi linkitänkin edellisessä lehdessä julkaistuun artikkeliini Kutsumuksesta. Nettijulkaisu on hieman lyhennetty versio, ja suosittelenkin lehden tilaamista!

Artikkelini Kutsumuksesta Hope-lehdessä

Lisää...

Jotain sanottavaa

Pitkästä aikaa sellainen olo, että on jotain sanottavaa... Ehkä sitä sanottavaa on ollut ihan riittävästi muutenkin, ja kohdekin on löytynyt omasta seurakunnasta tai luokkahuoneesta, joten ei ole ollut tarvetta suoltaa sisältöä bittiviidakkoon. Nyt asiat ovat kuitenkin toisin, sillä olen istunut pulpetin toiselle puolelle pariksi vuodeksi opiskelemaan.

Lisää...

Sori vaan...

Olen aloittanut uuden blogin, joka ehkä selventää tätä kirjoittamattomuus -tilannetta. Sen jälkeen, kun aloin lisätä myös kuvia tänne, kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Se ei ole tarkoittanut sitä, ettei mulla ole ollut ajatuksia, päinvastoin. Ehkäpä on ollut myös aika lailla kiire. Kiireestä huolimatta kevätlukukauden päätyttyä ei tullut tyhjän päälle putoamis -fiilistä. Se on kaiketi aika hyvä merkki!!

Uusi blogi, joka sisältää pelkästään kuvia ja lyhyitä tekstejä kuviin liittyen löytyy tästä linkistä.

Niin, kyllä tännekin tulee jatkossa taas kirjoiteltua. Ensi viikolla tulee käytyä vähän matkoilla, ehkäpä sieltä tulee laitettua jotain rouhetta...

Lisää...

Talvinen maisema

Matkalla töistä kotiin päätin ottaa eräänä tammikuisena päivänä toisen reitin. Harmittaa, että on niin vähän vaihtoehtoisia reittejä. No, ehkäpä ne rajoitukset koskevat enemmän autoa. Ihan hyvä, ettei kaikkia metsiä ole päällystetty asfaltilla... Muuten, osa kuvassa näkyvistä männyistä on mun istuttamia.

Kuvan ottamisen jälkeen taisinkin olla sairaslomalla reilun viikon. Nyt on niin kovat pakkaset, ettei keuhkot vielä kestä ulkoilua. Eilen olisi ollut komea auringonlasku, mutta auton kyydissä oli taas olevinaan niin kova kiire, etten ehtinyt muka pysähtyä. Seli seli.

Lisää...