Täällä taas!

Palailen taas kirjoittamaan tätä blogia pitkähkön tauon jälkeen uudella innolla. Sen sijaan että jatkaisin täysin samalla tyylillä, olen päättänyt jakaa kirjoituksiani vähän suurempien otsakkeiden alle, kuten

• Seurakuntaan liittyvää pohdintaa
• Yleistä kulttuurista pohdintaa
• Politiikka (se kauhea sana)
• Hartauskirjoituksia
• Teologisia pohdintoja (jakautuu edelleen muutamiin alakategorioihin, kuten Uusi testamentti, Systemaattinen teologia...)
• Raamattuun liittyviä kirjoituksia (UT & VT)
• ...

Tämä tarkoittaa sitä, että tulen vähän kerrassaan vaihtamaan myös edellisten kirjoitusteni "Tunnisteet" vastaamaan näitä isompia luokituksia. Isommat luokitukset myös omasta mielestäni tuovat itselleni mielenkiintoa kirjoittaa isommista teemoista, kuin vain roiskia ympäriinsä katkaistulla haulikolla.
Pidän tämän blogin suurimpana haasteena asioiden sanomista yksinkertaisesti. Pyrin välttämään sivistyssanoja, ja milloin siihen sorrun, yritän perustella käytön ja tehdä sanan ymmärrettäväksi. Toinen, tähän liittyvä haaste on, että haluan välttää kirkkokieltä joka on kapean joukon ymmärrettävissä. Joten kun kirjoitan, haluan että kuka tahansa voisi sen ymmärtää. Vaikka Raamattu on kristittyjen pyhä kirja, se ei ole ainostaan heidän kirjansa, sillä se on ainoa kirja(kokoelma) joka pitää sisällään Jumalan ilmoituksen itsestään ja tavasta päästä hänen yhteyteensä. Näissä haasteissa tarvitsen jatkuvaa tsemppiä ja myös palautetta, joka on aina tervetullutta.
Seuraava juttuni tulee (todennäköisesti) käsittelemään kristittyjen parissa tavattavaa kummallista tyhmyyden ihannoimista.

Lisää...

Postmodernit vaalit

Kimmokkeen tämän blogin kirjoittamiseen sain lukuisista vivahteikkaista kirjoituksita Facebookin "seinällä". Tiedän, että moni muukin on kirjoittanut näistä vaaleista, mutta vielä en ole törmännyt kehenkään, joka olisi käyttänyt taikasanaa postmoderni. Mitä enemmän olen tätä keskustelua seurannut mediassa (mukaanlukien somessa, eli sosiaalisessa mediassa, mikä on aivan järkyttävä lyhenne), sitä vakuuttuneemmaksi ole tullut näiden vaalien postmodernisuudesta. Tässä muutamia perusteluita (ei, en kerro jutussa ketä äänestin enkä hehkuta ketään ehdokasta):

Hmm. Piilomainontaa?

1. Väyrynen -mukit. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Tunnustan äänestäneeni Väyrystä 1994 ensimmäisellä kierroksella, mutta olisinko ostanut mukin? Tuskin. Uskaltaisin väittää, että moni on tilannut mukin kieli keskellä suuta, ja että niille on naurettu moneen otteeseen. Uskaltaisin väittää myöskin, että moni mukin ostanut ei äänestänyt Väyrystä, ja että jotkut eivät äänestäneet lainkaan.

Mikä tekee tästä asiasta postmodernin? Postmoderni ihminen ei ajattele toimintansa liittyvän kokonaisuuteen. Toisin sanoen, että vaikka kolikko kirstuun kilahtaa, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Ei, vaikka samoilla rahoilla mahdollistettiin Väyrysen kampanja. No kuinka paljon Väyrynen hyötyi yhdestä mukista, saattaa joku kysyä? Kuvaankin ilmiötä - myös massassa kyse on yksilöistä. Ja pienistä puroista kertyy suuri virta. (Väyrysen kampanjaväki on ollut hieman yllättynyt, koska mukien kysyntä on jatkunut vaalien jälkeenkin.) Samaan syssyyn voitaisiin vielä heittää Ultra Bra:n paluukeikka - onko sisäänpääsyvaatimuksena, että äänestää Haavistoa? Toivon todella, että viihde ei ratkaise vaaleja.

2. Puoluerajojen hämärtyminen. Kuinka monta kertaa kuulit jonkun mainitsevan, että nämä olivat henkilövaalit? Perussuomalaisten menestys eduskuntavaaleissa niin ikään oli paljon kiinni Soinin persoonassa. Hänen puolueellansa oli isot puheet - entä jos soinilaisten mukaantulo eduskuntaan olisi tuonut järjen kaikkeen; rikkaiden verotus, kehno maahanmuuttopolitiikka sekä kansanedustajien ja ministerien ylisuuret palkat olisi pistetty järjestykseen? Olisiko Soini toisella kierroksella. Aivan varmasti! Mutta sitä en ymmärrä, että perussuomalaisten kannattajat äänestäisivät Vihreiden ehdokasta!

Jos unohdetaan Haavisto henkilönä hetkeksi, niin todettakoon, että Vihreillä, Vasemmistoliitolla, RKP:llä tai kristillisillä ei ole ollut aikoihin ehdokasta, jolla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia presidentiksi. Johtuuko se henkilöitä? Ei, vaan siitä, että jokainen mainituista ryhmistä edustaa liian pientä osaa äänestäjistä. Ketä kiinnostaa, kenen ansiosta maksamme juomatölkeistä panttimaksun? Tietääkö kristillisten koulujen puolustaminen varmaa pääsyä vallan kahvoihin? Ei todellakaan, ellei kyseessä ole oikea henkilö, joka osaa esiintyä edukseen ja laajentaa äänestäjäkuntaansa astumalla ulos puolueensa kaapista. Viimeiseksi haluan vielä kirjoittaa hieman kiistanalaisemmasta asiasta - teksti katkon jälkeen!

Lisää...

Laaja hyväksikäyttötapaus Hollannisssa

Tämä juttu nousee alankomaisesta viitekehyksestä. Tämän viikon perjantaina uutisoitiin laajasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1945-85 välisenä aikana. Riippumattoman tutkimuksen mukaan hyväksikäyttöön on syyllistynyt yli 800 katolista pappia ja munkkia. Raportin mukaan piispat tiesivät asiasta, mutta erinäisistä syistä vaikenivat. Uhreille tilanne oli mutkikas, koska papit olivat arvostettuja ja pyhiä miehiä. Jutun mukaan uhrien kysymys oli: "Miten pappi voi tehdä syntiä?"Uhrit ja heidän perheensä ja läheisensä osallistuivat oman häpeänsä tähden salailuun, mistä heitä ei voida syyttää.

Tutkimus yritti etsiä syytä sille, miksi näin tapahtui. Yksi syistä oli se pakkoselibaatti. Selibaatin myötä syntyy harha ja mielikuva aseksuaalisuudesta, siitä, että henkilö ei ole seksuaalinen olento. Tämä vain lisää hyväksikäytettyjen tuskaa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa, onko selibaatti oikea ratkaisu; se on katolisen kirkon oma ratkaisu.

Juttu syvenee. Tutkimuksen mukaan kyseisenä aikana eläneistä lapsista joka kymmenes on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tai altistunut sille. Kirkon piirissä toimineiden kohdalla joka viides - 20 %! Luettuani muutaman artikkelin aiheesta olen alkanut ymmärtää, miksi kohtaamieni ihmisten kulmat ovat kohonneet, kun heille on selvinnyt että olen pastori - mm. pankissa asioidessa pankkivirkailija, n. 30 v. mies joutui keräilemään itseään muutamankin hetken tiedusteltuaan ammattiani.

En voi väittää, että pankkivirkailija, tai kukaan vähän hienovaraisemmin kulmiaan kohotellut henkilö olisi hyväksikäytön uhri, mutta sellaisessa ilmapiirissä on selvää, että kirkko ei salailulla saavuta uskottavuutta. Siksi en voi olla yhdistämättä uutisia seuraaviin lukuihin:

• 100 v. sitten kirkossa säännöllisesti kävi Hollantilaista 98 %
• Tänään luku on arvioista riippuen 10 - 20 % (mikä sekin on suuri luku esim. Suomeen verrattuna)
• 65 % hollantilaisista sanoo, ettei heillä ole mitään suhdetta kirkkoon.
• Vuoden 1970 jälkeen Hollannissa on suljettu 927 kirkkoa.
• Tulevien vuosien aikana tullaan sulkemaan toiset 1200 kirkkoa.
• Amsterdamilaisista 3 % sanoo olevansa kristittyjä ja käy kirkossa.

En väitä, että tilastot ja paljastunut hyväksikäyttö olisivat suoraan verrannollisia, mutta tuskin kukaan ajatteleva, omallatunnolla varustettu, edes hieman rehellinen ihminen voisi kieltää jonkinlaista yhteyttä. Vaikka laaja hyväksikäyttö on paljastunut Katolisessa kirkossa, vaikuttaa se ihmisten käsitykseen uskonnosta ja muistakin kirkoista. Tätä juttua ei voi valkopestä, ja hyvä niin. Kirkon ensisijainen tehtävä ei ole huolehtia maineesta. Maine on jotain, mikä seuraa luonnollisesti - kun teet hyvää ja oikeita asioita, voi olla, että saat siitä hyvää mainetta. Mutta jos teet vääriä asioita, on varmaa, että se kävelee vastaan.

Nyt ei kirkon kannata olla kiinnostunut liikaa maineesta. Tämä juttu ei häviä nasevalla mainoskampanjalla. Nyt jos koskaan on aika kirkon näyttää, mikä on sen tehtävä ja tehdä tarkoituksensa mukaisia asioita. Ehkä sillä voi olla vielä merkitystä ihmisten elämässä myös Hollannissa.

Lisää...

Kutsumusta, ahkerointia ja laiskottelua

Tällä(kin) kertaa olen laiska. Mitä muuta voisikaan olla kauniin kirpeänä lauantaiaamuna? Läheinen puisto houkuttelelee valokuvaamaan, mutta toisaalta pitäisi tehdä heprean käännöslauseet ja opiskella postmodernismia. Olen kuitenkin ollut ahkera, ja saanut valmiiksi artikkelin seurakunnasta seuraavaan Hope-lehteen. Tämän kerran postaukseksi linkitänkin edellisessä lehdessä julkaistuun artikkeliini Kutsumuksesta. Nettijulkaisu on hieman lyhennetty versio, ja suosittelenkin lehden tilaamista!

Artikkelini Kutsumuksesta Hope-lehdessä

Lisää...

Jotain sanottavaa

Pitkästä aikaa sellainen olo, että on jotain sanottavaa... Ehkä sitä sanottavaa on ollut ihan riittävästi muutenkin, ja kohdekin on löytynyt omasta seurakunnasta tai luokkahuoneesta, joten ei ole ollut tarvetta suoltaa sisältöä bittiviidakkoon. Nyt asiat ovat kuitenkin toisin, sillä olen istunut pulpetin toiselle puolelle pariksi vuodeksi opiskelemaan.

Lisää...

Sori vaan...

Olen aloittanut uuden blogin, joka ehkä selventää tätä kirjoittamattomuus -tilannetta. Sen jälkeen, kun aloin lisätä myös kuvia tänne, kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Se ei ole tarkoittanut sitä, ettei mulla ole ollut ajatuksia, päinvastoin. Ehkäpä on ollut myös aika lailla kiire. Kiireestä huolimatta kevätlukukauden päätyttyä ei tullut tyhjän päälle putoamis -fiilistä. Se on kaiketi aika hyvä merkki!!

Uusi blogi, joka sisältää pelkästään kuvia ja lyhyitä tekstejä kuviin liittyen löytyy tästä linkistä.

Niin, kyllä tännekin tulee jatkossa taas kirjoiteltua. Ensi viikolla tulee käytyä vähän matkoilla, ehkäpä sieltä tulee laitettua jotain rouhetta...

Lisää...

Talvinen maisema

Matkalla töistä kotiin päätin ottaa eräänä tammikuisena päivänä toisen reitin. Harmittaa, että on niin vähän vaihtoehtoisia reittejä. No, ehkäpä ne rajoitukset koskevat enemmän autoa. Ihan hyvä, ettei kaikkia metsiä ole päällystetty asfaltilla... Muuten, osa kuvassa näkyvistä männyistä on mun istuttamia.

Kuvan ottamisen jälkeen taisinkin olla sairaslomalla reilun viikon. Nyt on niin kovat pakkaset, ettei keuhkot vielä kestä ulkoilua. Eilen olisi ollut komea auringonlasku, mutta auton kyydissä oli taas olevinaan niin kova kiire, etten ehtinyt muka pysähtyä. Seli seli.

Lisää...

Johtajuus - synnynnäistä vai opittua

Luin viime viikolla artikkelin mielipuolisista pomoista. Artikkeli laittoi ensin hymyilyttämään, mutta sitten tuli aika jolloin piti katsoa oman puseron sisään - kuinka helppoa onkaan kaiken negatiivisen kohdalla aloittaa tarkastelu itsen ulkopuolelta?

Toivuttuani alkujärkytyksestä tajusi, että eihän julkaisu ollutkaan Suomen Viikkolehdessä tai jossain muussa kristillisessä julkaisussa, vaan Taloussanomissa! Artikkeli toimi jälleen hyvänä muistutuksena siitä, etteivät johtajuuden periaatteet katso siihen, puhutaanko seurakunnasta vai kovan luokan bisneksestä.




Willow Creekin Associationin väki ovat ymmärtäneet tämän ja järjestävät johtajuuskoulutusta, jossa hengellinen anti palvelee maallista sektoria ja toisin päin. Reilun kuukauden päästä on Helsingissä Global Leadership Summit (5.-6.11.), johon aion jälleen osallistua (ks. video). Huomaan tarvitsevani säännöllistä innostusta ja puhuttelua voidakseni pysyä tasapainossa omassa johtajuudessani.

Artikkelin mukaan aivan liian usein ihmiset, joiden ei pitäisi johtaa, hakeutuvat johtamistehtäviin. Ja kaiken lisäksi muut ihmiset nostavat näitä "pyrkyreitä" ylöspäin uskoen, että hyvän johtajan tunnistaa peräänantamattomuudesta. Eikä se, että on jonkin alan asiantuntija, tarkoita sitä, että olisi automaattisesti hyvä johtaja.

Oikeasti hyvän johtajan tunnistaa siitä, että hän tukee alempiaan ja auttaa heitä parempaan suoritukseen. Eikä johtajuus ole synnynnäistä, vaan sitä pitää opetella. Artikkelissa työpsykologi Katriina Perkka-Jortikka sanoo aika rajusti: "Ilman johtajaopintoja ja johtamisteorioiden tuntemista ei voi tulla hyväksi johtajaksi. Minusta koulutuksen pitäisi olla edellytys johtajille."

Lisää...

Muistutus

Aina ei osaa varautua kaikkeen, ja yllättävät tilanteet muistuttavat asioista, jotka oli jo luullut oppineensa kirjoista. Tänään opin kantapään kautta kaksi asiaa.

Ensimmäinen oli kameran suojaaminen säältä. Kuinka hölmöä. Luin joskus vuosi sitten salamabongauksesta useita artikkeleita ja ohjeita mm. siitä, kuinka tärkeää on ottaa mukaan läpinäkyvä muovipussi, koska ei sateenvarjo kaikelta suojaa (varsinkaan jos kuvaa ylöspäin)...

Toinen asia, jonka hoksasin ilman suurempaa onnettomuutta, oli digijärkkärin mahdollistama herkkyyden vaihtaminen - muutaman kuvan söhrin, kunnes muistin lukeneeni tästä loistavasta ominaisuudesta, joka tarkoitti aiemmin auttamatta filmirullan vaihtoa - oi niitä onnellisia, joilla oli kaksi runkoa ja molemmissa eri herkkyyksillä varustetut filmit!

Aamulla säntäsin ennen kukonlaulua uudelle lempikuvauspaikalle, ja sää olikin yllättävän raaka suojattomassa satamassa. Ajellessani kohti kuvauspaikkaa lumi kyllä leijaili lupaavasti vaakasuorassa... Aallonmurtajan muurille noustessani tajusin kelin raakuuden - kalliolla kävellessä vietin myös laskiaissunnuntaita. Jostain syystä mielessäni ei ollut muuta ajatusta sillä hetkellä kuin uuden kameran suojaaminen kolhuilta tai hajoamiselta.

Tuuli toi mukanaan omat vaikeutensa pöllyävän märän lumen muodossa. Objektiivin onnistuin jotenkin suojaamaan, mutta kameran tähtäin oli välillä melko tukossa märkää lunta, ja jouduin kamppailemaan nähdäkseni kuvan. Silloin harmitti, ettei LCD-näytössä ollut Live View -ominaisuutta!

Tänään olin pukeutunut hyvin, eikä tunnin kuvaussession aikana kylmä käynyt mielessäkään, paitsi oikeassa kädessä, jossa oli olosuhteiden pakosta ohuempi hansikas. Puku joutuu kuitenkin vielä tällä viikolla pesuun, ettei päälle roiskunut suolavesi syövyttäisi vaatteita. Jouduin myös puhdistamaan koko kuvauskaluston reissun jälkeen huolellisesti kostealla rätillä.

Vesisuihkussa otin reissun parhaimman kuvani, ainakin omasta mielestäni parhaan. Kuvassa on hämäränä pieni mökki, merta ja aallonmurtaja - loppuosa kuvasta on joko pöllyävää lunta tai päälle roiskuvaa merivettä! Ehdin juuri ja juuri ottaa tuon kuvan, kun jouduin kääntämään rajusti vasemmalle suojatakseni kameran pahimmalta vedeltä - kamera pysyi kuivahkona ja ihme kyllä kuvakaan ei mennyt pilalle. (Tosin kuvan kauneus paljastui vasta koneella käsitellessä, ja olen rajannut sen noin kolmasosaan originaalista...)

Toisessa kuvassa on myrskyävää merta - olen nimennyt sen Tyrskyluodoksi. Kuvankäsittelyohjelmalla kutittelin esiin vähän lisää sinisen sävyä - mustavalkoisenkaan ei ollut muuten hullumpi, mutta se jääköön toiseen kertaan, täytyy päästä nukkumaankin joskus - joku järki näissä harrastuksissakin täytyy olla!

Lisää...

Uusi kamera

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Yhtyneet Paperitehtaat OY:n Paperituote Valkeakoskella. Vuosi oli 1994, ja työnimikkeeni oli rullamies, eli olin pituusleikkurilla apumiehenä. Syöttöpäähän laitettiin iso rulla, ja siitä leikattiin oikean levyisiä ja pituisia toisia rullia. Mielenkiintoista. Minun tehtäväni oli avustaa koneenhoitajaa kaikissa tehtävissä, sekä tietenkin pakata rullat alustavasti ja pyöritellä ne (käsin) pakkaamolle edelleen lähetettäviksi.

Olin haaveillut ostavani kesätyörahoilla Chevrolet Camaro '69, johon laskin, että rahani olisivat riittäneet, jos olisin säästänyt kaiken. Kuitenkin ensimmäisestä tilistäni ostin Canon EOS 1000 rungon käytettynä. Tätä ennen olin jo omistanut pokkarin, jota varten säästin rahaa huikeat 800 markkaa 12 -vuotiaana!

Oheiset kuvat on otettu muuten "kotirannasta", Lappohjasta. Taustalla häämöttää Koverharin (Ovako) terästehdas.

Noin 5 vuotta sitten ostin ekan digikameran, joskin teologisen opiston 2,1 Megaisella Olympuksella tuli kuvattua jo vuonna 2002 opiston mainoksia varten. Huikeaa, miten kehitys on mennyt eteenpäin! Ostin tällä viikolla käytettynä EOS 400D -rungon, ja siinä on useamman kerran tuo 2,1 Megaa.

EOS 1000 hajosi kosteuden takia aikoinaan, koska kuljetin sitä aina joka paikassa mukana, ja auton tavaratila taisi muodostua sen kohtaloksi. Sain kuitenkin liikkeestä pienen hyvityksen siitä, kun vaihdoin sen EOS 500:een, ja sitä maksoinkin useamman vuoden Kehys-Lahdelle. Välissä omistin Minoltan puoliautomaatinkin useammalla putkella, mutta siitä luovuin, koska se valotti osan ruuduista vain puoliksi.

No, jos jotakuta vielä kiinnostaa mun kamerahistoria, niin ostamani digipokkari oli Pentaxin Optio S5i, ja sillä on otettu 4200 kuvaa... Yllättäen huomasin, että kinojärkkäri jäi nurkkaan pölyttymään, ja lainasin sitä taiteilijaystävälleni joksikin aikaa kuvitellen, että sinnehän se jäisi. Eipä jäänyt, takaisin tuli tuohon muistuttamaan itsestään. Digikuvauksen helppous ja kameran pieni koko olivat Pentaxin valtteja, mutta jatkuvasti turhautti nähdä tilanteita ja kuvia, jotka olisivat onnistuneet vain järkkärillä.

Vaikka ei uskoisikaan, olen maailman toiseksi nuukin mies (nuukin on Roope Ankka). Siis ainakin joissain asioissa. Järkeilin, että jos odotan puoli vuotta, on taas tullut uusi malli tai edellinen on edullisempi. Meni puoli vuotta, vuosi, kaksi, kolme... Yhtenä päivänä huuto.netissä oli EOS 400D runko tarvikkeineen - ja huuto oli auki vain 7 tuntia! Eikä kukaan muu huutanut siitä mitään. Myyjä oli vaihtamassa EOS 5DmkII:seen, ja vaikutti erittäin vakavasti otettavalta kauppakumppanilta. Olin todella positiivisesti yllättynyt 16000 kuvaa otetun rungon hyvästä kunnosta.

Mutta rungollahan ei saa mitään kuvia aikaiseksi, ja ajattelin, että ei mun vanhoista putkista ole yleisputkeksi. Rajalan Pro Shopista Helsingin Sanomatalosta löytyi Sigman 18-50 mm 1:2,8 EX "Macro" käytettynä, ja tuhlasin kuin Aku Ankka palkkapäivänä. Säästin tosin putkessa 200, ja rungossa ehkä 100, joten objektiivi olikin käytännössä ilmainen (hyvä logiikka?).

Varsinkin putkeen olen erittäin tyytyväinen. Edellä mainitun lisäksi kassissa on kinojärkkärin peruslinssi 35-80 sekä 70-300 zoomi. Salamassa on kosketushäiriö, välähtää kyllä loistavasti testipainikkeesta, mutta ei ota kontaktia. Mulla on mielessä yksi kaveri, joka voisi purkaa sen atomeiksi...

Nälkä tuntuu kasvavan syödessä, ja nyt on jo mielessä pari putkea jotka voisi hankkia sekä pienimuotoinen studiovalosarja :) Saapi nähdä, kuinka kauas alkuinnostus kantaa, kolmena päivänä olen ehtinyt ottaa kuvia aika monta sataa, ja tietenkin vain pari hyvää. Mutta paperilla ne hyvät olisivat tulleet aika kalliiksi!!

Lisää...