Puolesta ja vastaan

Paavo Hiltuselta on tullut omaelämäkerta. Kukakohan keksi mainostaa häntä kristillisen uskon puolestapuhujana? En yleensä tapaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia nimillä, mutta en usko, että Paavo olisi itseään näin kuvaillut. Ja jos sittenkin on, niin ei miestä ainakaan huonosta itsetunnosta voida syyttää.

Jos katson Paavon "elämäntehtävää", niin minussa herää kysymys, että mitä on oikea evankelisen uskon puolustaminen? Sen kuvan perusteella, joka minulle on välittynyt hänestä joidenkin hänen omien kirjoitustensa perustella (meistä kristityistä), tarkoittaako se todella sitä, että pitää ampua alas kaikki sellainen toiminta kirkon sisällä, joka eroaa totutusta? Tarkoittaako se sitä, että ammutaan ensin ja kysytään sitten? Tarkoittaako se sitä, että julkaistaan rajuja syytöksiä ilman että on itse perehdytty asioihin? Ikävä kyllä, tällaisen kuvan minä olen saanut Paavon "puolestapuhumisista", ja niin monen muunkin, ilmeisesti hyvää tarkoittavan, uskovan toiminnasta.

Ymmärrän kyllä, että Raamattu käskee koettelemaan kaikki, mutta samassa yhteydessä sanotaan, että pitäkää se mikä on hyvää. Mielestäni tätä kohtaa voisi selittää arkisella kuvalla ruokapöydästä, jossa lapsi kysyy mitä tuo vihreä juttu on. Vanhemmat tietenkin selittävät, ja sanovat, että maistaa täytyy ainakin, mutta jos se ei ole hyvää, ei tarvitse syödä. Me kristityt olemme tottuneet kiertämään kaukaa ne pöydät, joissa on outoja ruokia tarjolla.

Miksi me pelkäämme niin paljon? Tuleeko meihin vieraita henkiä jos olemme samaa mieltä jonkun ristiriitaisen henkilön kanssa? Onko meidänkin "puolestapuhumisemme" sitä, että kaivamme toisistamme sontaa, niin kuin tällä hetkellä näyttää käyvän missikilpailujen eri leireissä täällä koto-Suomessa?

Jeesus sanoi muinoin, että antakaa heidän olla, että joka ei ole minua vastaan, on minun puolestani. Samoilla linjoilla tuntui olevan myös Paavali. Entä mistä maailman piti meidät tuntea? Keskinäisestä yhteydestä, rakkaudesta. Mitä meidän tuli olla suhteessa toisiimme? Palvelijoita, niitä, jotka kunnioittavat toisia ja tukevat, rohkaisevat ja puolustavat toisiaan.

Entä missä on tuomio? Jeesuksella, viimeisellä tuomiolla? Kuinka meidän tulikaan suhtautua niihin, joilta ei kaikki onnistu eka yrittämällä? Jutella ensin kahden kesken, sitten parin kaverin kanssa, ja jos tyyppi ei vieläkään ymmärrä, niin sitten seurakunnan johtajien kanssa - ei koko maailman ja internetin kanssa! Eikö olisi aika lopettaa soutuohjeiden huutaminen rannalta tai toisesta veneestä?

Niin kauan kuin me keskitymme vikoihin saatamme vaikuttaa todella tehokkailta saamatta aikaan yhtään mitään hyvää. Arvostetaan ja tuetaan niitä, jotka yrittävät, vaikka eivät näyttäisi osaavan. Neuvotaan heitä, jos olemme siinä asemassa, jos olemme huolissamme, rukoillaan heidän puolestaan. Ei meidän Jumala ihan oikeasti ole niin pieni...

Ps. Anteeksi Paavo, että vedin sinun nimesi tähän juttuun. Jos luit jutun loppuun asti, varmasti ymmärsit, ettet ollut tämän tarinan päähenkilö.

Lisää...

Häpeänkö uskoani?

Otsikon kysymys on itsessään aika raju. En ole varma, olenko aina uskaltanut esittää sitä itselleni. Nyt uskallan. Mutta vastaus, voi vastaus - uskallanko olla rehellinen itselleni? Jos vastaan, etten tietenkään häpeä, olenko vaivautunut edes pohtimaan kysymystä? Jos pohdin asiaa liian pitkään, onko se jo merkki siitä, että häpeän?

Niin, mikä sai minut miettimään tätä kysymystä ja mikä arvioimaan omaa rehellisyyttäni? Syy on tässä blogissa. Olen kirjoittanut tänne sellaisia mielipiteitäni, joita kyllä voin heittää uskovien keskuudessa. Mutta entä julkisessa foorumissa - onko minulla selkärankaa? Olenko valmis seisomaan selkä suorana niiden mielipiteiden puolesta, jotka nousevat Raamatusta (minun[kin] tulkintani mukaan), vaikka tiedän, etten niillä saa selkään taputtelijoita?

Minun täytyy tunnustaa, että joskus kirjoitettuani tätä blogia, olen sydän pamppaillen lukenut sähköpostista, jos minulle on kommentti jostain kiistanalaisesta jutusta. On aivan naurettavaa, että pelkään mielipiteeni takia, jonka olen julkaissut netissä!! Olisi aivan eri asia, jos ottaisin torilla megafonin ja alkaisin huutaa ihmisille totuuksia heidän elämästään - silloin voisin aivan oikeutetusti hieman pelätäkin. Mutta tätä en tekisi, koska se ei olisi viisasta enkä voittaisi ihmisten sydämiä puolelleni. Vai johtuisiko se siitä, että häpeän uskoani?

Paavali kirjoittaa, että hän ei häpeä evankeliumia, joka on Jumalan voima pelastukseen. Joitakin vuosia luin Bill Hybelsin ja Mark Mittelbergin kirjan "Tavalla tai toisella tarttuva usko" (Päivä OY). He sanovat, että evankeliumissa on kyse hyvästä uutisesta, ja meidän, sanoman levittäjien, täytyy ensin itse tulla hyväksi uutiseksi, että ihmiset ottaisivat sanoman vastaan. Missä kulkee raja, jolloin olen vielä hienotunteinen enkä pelkuri? Missä astun rajan yli ja toimin röyhkeästi vain osoittaakseni, etten pelkää? No emmehän me kristityt niin toimi, emmehän!?

Joskus mietin liiankin paljon sitä, kuinka voin olla hienotunteinen, etten vain loukkaisi ketään. Olen nähnyt joitakin kertoja ja kuullut liian useasta sellaisesta tapauksesta, jossa uskova on ylimielisessä rohkeudessaan evankeliumin julistamisellaan tai kristillisen jyrkän mielipiteen ilmaisemisellaan antanut huonon todistuksen niin itsestään, uskovista kuin Jeesuksestakin. Nämä tarinat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka taitavia meidän tuleekaan olla - näinhän Jeesuskin käskee meitä toimimaan - olemaan viekkaita kuin käärmeet.

Paavalin sana Timoteukselle julistaa Sanaa sopivalla ja sopimattomalla hetkellä ei ole evankelioimiskäsky! Ensinnäkin Timoteuksen tuli opettaa Sanaa seurakunnan keskellä kyseisen kohdan mukaan. Toisekseen, meidän on kysyttävä, kenen sopivalla ja sopimattomalla hetkellä? Kyllä meidän on otettava tilanne huomioon, kun nuhtelemme toisia seurakuntalaisia, emmekä me voi vieraina alkaa huutaa evankeliumia vaikkapa avoimen haudan äärellä tai edes syntymäpäiväkutsuilla!

Miten ja milloin sitten julistaa? Mistä tietää, milloin on oikeasti syytä olla hiljaa, pamppaili sydän rinnassa tai ei. Uskon, että meidän tulisi kuunnella enemmän Pyhän Hengen ääntä. Uskon, että joka kerta, kun Pyhä Henki meitä kehottaa, meidän tulisi unohtaa kaikki ajatukset kulttuurista, hienotunteisuudesta, etiketistä, tilanteesta ja paikalla olevista henkilöistä ja puhua niin kuin Henki johtaa.

Tämänkaltainen toiminta (saattaa) johtaa (joskus) ylilyönteihin, koska emme osaa erottaa Hengen ääntä 100% varmasti omasta sisäisestä äänestämme, joka joskus toimii syyllisyydestä, joskus puhtaasta innostuksesta ja joskus vetäytyy silkasta pelosta. Ylilyönnit itsesssään eivät ole kovin vaarallisia, koska ne ovat merkki elämästä ja uskalluksesta yrittää! Ratkaisevaa on, opettavatko ne meille Jumalan äänen kuulemisesta mitään.

Siis: häpeän joskus uskoani, tai ainakin sitä, millaiselta se saa minut näyttämään toisten silmissä. Häpeän kuitenkin enemmän sitä, jos se saa minut näyttämään toisten silmissä myötäilevältä, selkärangattomalta nahjukselta, joka odottaa henkilökohtaista taivaaseen ottoaan. Siksi olen halukas opettelemaan Hengen äänen erottamista, siksi olen valmis opettelemaan rohkeutta, siksi olen valmis häpäisemään itseni - kunhan vain tuottaisin kunniaa Kristukselle. En toimi häpeän tähden, vaan häpeästä välittämättä haluan tehdä Herralleni mieliksi ja toivon, että olisin halukas seuraamaan Häntä kaikessa.

Lisää...

Jos se on kerran synnynnäistä...

Olipa melkoinen juttu Hesarissa (joka lainaa tässä BBC:tä) pedofiileista! Artikkelista saa vaikutelman, että tutkijat väittävät pedofilian olevan synnynnäistä, aivojen synaptisista häiriöistä johtuvaa.

Vaikka tutkijat sanovat, että synnynnäisyydestä huolimatta se ei tee pedofiliaa hyväksyttäväksi, joku outo ääni jäi soimaa takaraivoon, kun luin eilen tämän jutun. Tänään muistin, että eikös vastaavaa keskustelua käyty joitakin vuosia sitten liittyen erääseen toiseen seksuaaliseen poikkeamaan...

No, en haluaisi kirjoittaa homoseksualismista aivan joka kerta, mutta nyt en mahda mitään. Nyt olisi syytä ymmärtää, että aivan samoilla perusteilla on mahdollista jyrätä aivan samat vasta-argumentit aivan eri tasoisessa jutussa! Vaikka terve järki sanoo, että kyllähän lapsiin sekaantuminen on aivan eri tason juttu kuin homoseksualismi, niin keskustelu on vaarallisen samankaltainen. Tämän ajan suvaitsevaisuuden nimissä meidän olisi hyväksyttävä kaikki sellainen toiminta, joka on synnynnäistä, ei siis valittua, kunhan toiminta ei vahingoita ketään.

On eri asia puhua homojen välisestä tasa-arvosta ja toisaalta miettiä tilanteita, joissa pedofiilit voisivat toteuttaa omia synnynnäisiä taipumuksiaan (olisin halunnut sanoa perversioitaan, mutta se ei olisi sopinut tähän juttuun). Onko mahdollista ajatella, että mikäli joku lapsi vapaaehtoisesti haluaa seksiä aikuisen kanssa, että se olisi jossain olosuhteissa - esim. Thaimaassa - hyväksyttävää?

Vain koska jokin näyttää jonkun uuden tutkimuksen mukaan synnynnäiseltä, ei se tee asiasta faktaa. Myös suhteessa homoseksuaalisuuteen olen pettynyt median yksipuoliseen raportointiin - eivät tutkijat ole yhtä mieltä homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestäkään, vaan suuri joukko on sitä mieltä, että kyse on varhaislapsuuden traumoista ja emotionaalisesta vajeesta mahdollisesti kieroutuneessa kasvuympäristössä. Onkohan suurin osa lehtien päätoimittajista ja toimittajista homoja, vai miksi näistä asioista ei puhuta? Lobbaako joku tämän jengin puolesta, en enää oikein ymmärrä. No, jos se kerran on synnynnäistä...

Lisää...

Homot syrjään!

Ohjaako gallupit teologiaa? Tällaisen käsityksen saa, kun tarkastelee keskustelua, joka pyörii kirkon homoihin suhtautumisen ympärillä. HS:n artikkelissa kerrotaan, että suomalaisista enää 45 % vastustaa homoseksuaalien vihkimistä. Eikä asiaa esitetä edes tässä valossa, vaan: "Suhtautuminen vihkimiseen aiempaa suopeampaa." Miksi ei voitu sanoa: "Ei enää aivan yhtä kriittistä" - kannattajia löytyy kuitenkin VAIN 40 %! Tämä ei suinkaan edusta puolueetonta tutkimusta, vaan median tapaa nostaa lööppejä. Eikä media ole niin objektiivista, etteikö sillä olisi muitakin intressejä kuin raha - onhan vaikuttaminenkin valuttaa!

Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan mukaan kirkon jäsenistön käsitys ei eroa mitenkään tässä asiassa kansan mielipiteestä. Tämä on mielestäni hälyttävää - eikö kirkon sisältä luulisi löytyvän korkeamman moraalin edustus? Kirkon kannattaisi nyt kohdentaa tutkimuksensa pääasiassa kirkkonsa sisälle. Jos jonkun mielipiteestä kirkon kannattaisi nyt olla kiinnostunut, niin omasta jäsenistöstään heidän kannattaisi pitää huolta, mikäli mielivät katkaista kirkosta eroavien virran.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni liittyisi takaisin kirkkoon, jos se aloittaisi homojen vihkimisen. Haluaisin tietää myös, kuinka moni ajaa homojen kirkollista siunausta eteenpäin kulttuurisista syistä ja kuinka moni uskonnollisista syistä. Vaikka Raamatun seksuaalietiikka on universaalia, on meidän kuitenkin hyvä pitää mielessä, että uskovilta edellytetään korkeampaa moraalia. "Maailmanmiehiltä" on odotettavissakin muita löyhempiä seksuaalismoraalisia käsityksiä.

Odotan sitä päivää, jolloin kirkko myöntää avoimesti, että ei riitä, että on kirkon jäsen ja lapsena kastettu ja nuorena konfirmoitu. Odotan, että keskustelut homoista ja lesboista jäävät marginaalisiksi, kun aletaan julistaa, että ihmisten tulee tehdä henkilökohtaisesti välit selviksi Jeesuksen kanssa. Odotan, että homot ja lesbot laitetaan syrjään ja aletaan puhua asiaa.

Lisää...

Keulakuva vai muutoksentekijä?

Oheinen kuva on lainattu presidentin nettisivuilta. Ihan tuollainen tyypillinen rintakuva, rauhallinen, vakaa ja lempeä. Milloinkahan Suomi saa kunnon rokkipressan, joka ajaa Harley-Davidsonilla ja kohauttaa säännöllisesti haukkumalla vuoronperään pääministeriä, mediaa ja Yhdysvaltoja? Mielipidetiedustelun mukaan Suomi ei kaipaa räväkkää presidenttiä, sillä 69 % kansalaisista on tyytyväisiä - tai jopa erittäin tyytyväisiä - keulakuvamme toimintaan!

On vaikea uskoa, ettei kansa olisi odottanut Tarjan sanovan sanovan edes jotain työtaistelukiistassa! Eihän demariuden pitäisi mihinkään hävitä vain sen takia, ettei presidentti ole yhden puolueen presidentti? Kyllä siellä pitäisi puoluekokouksessa käydä melkoinen kiroilu, kun Tarja ei jättänyt lakia pöydälle! Seuraavista pressa-ehdokkaista kannattaisi laittaa tallelokeroon kiusallisia kuvia ja dokumentteja tulevaisuuden käyttöä varten.

Tarja - ja Mara ja jotkut muut - ovat herättäneet ainakin minussa kysymyksen, millaista kansanjohtajaa me kaipaamme? Tarvitsemmeko henkilön, joka edustaa kaikin puolin keskiarvoa - keskinkertainen pukeutuja, keskinkertaisen näköinen, keskiluokkainen tai alempi tausta, keskinkertaiset mielipiteet... Miksi ihmeessä jotkut ovat huolissaan presidentin liian suuresta vallasta, kun sillä ei ole mitään käytännön merkitystä? Ainakaan tällä hetkellä. Ehkäpä heikomman presidentin on mahdollista hyväksyä laki vallan rajoittamisesta ennen kuin joku militantti astuisi valtaan? Tuskin näin Suomessa. Me haluamme kivan kaverin jolla on hyvä maine Suomessa ja ulkomailla. Me haluamme henkilön, joka ei ärsytä liikaa - r-vikaa tai kännistä kaatuilua ei lasketa, tarkoitan mielipiteitä.

Omassa kirkkokunnassamme on käynnistynyt keskustelu uudesta kirkkokunnanjohtajasta. En väitä, että nykyinen edustaisi silmissäni sitä mitä äsken on kuvattu. Mutta on se kiva kaveri, kaikkihan siitä tykkää. Mutta sen ajatus näyttää olevan ollut: kirkko velattomaksi minun toimikaudellani! Kenno Leier, pastori Espoosta, nosti eilen vuosikokouksessa esiin kysymyksen, olemmeko keskittyneet talouteen toiminnan kustannuksella? Olemmeko unohtaneet päätehtävämme? Raikuvista aplodeista huolimatta vastaus oli, että emme ole keskittyneet liikaa talouteen, emme ole unohtaneet päätehtäväämme.

Mutta miksi aplodit? En usko, että tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa kokousedustajista olisi ollut tyytymätön kirkon johtoon. Uskon, että Kenno sai aplodit pitkälti siksi, että hän uskalsi keikuttaa venettä. Tarvitsemme veneen keikuttajia, jotta johtajamme reagoisivat. Tarvitsemme keskustelua, jotta tietäisimme, että myös näistä asioista johtajamme ovat keskustelleet. Tarvitsemme kritiikin läsnäoloa, jotta tietäisimme, että meidän mielipiteillemme on tilaa.

Velattomuuskampanja ei ole edennyt aivan odotusten mukaan, mikä oli odotettua - eikö tavoite ole muokattava oletettua toteutumaa suuuremmaksi, että se olisi ylipäänsä tavoite! Kuitenkin nopeutunut lainanmaksu tuo seuraavalla kirkkokunnanjohtajalle työrauhaa. Toivon, että seuraajaksi valitaan toiminnan henkilö, joka ottaa tilaisuudesta kaiken irti.

Suurinta muutostarvetta en näe kuitenkaan kirkkokunnnanjohtajan tai hallituksen toiminnassa, vaan yleisessä keskustelussa. Kritiikkiä esiintyy, mutta sitä ei osata kohdentaa. Monilla on mielipiteitä, mutta jostain syystä he kokevat, ettei niille ole tilaa. Ehkäpä takavuosia värikäs keskustelu ja liiallinen äänenkäyttö kärjistyneissä asioissa on tehnyt hallaa keskustelukulttuurillemme. Kuitenkin reaktio Kenno Leierin puheenvuoroon osoittaa, että muutosta on tapahtunut, ja että sitä kaivataan. Ehkäpä useammat uskaltavat tuoda mielipiteensä esiin, kun tietävät että sille on tilaa? Ehkäpä näemme Suomen Viikkolehdessä kirjoituksia, jotka horjuttavat kirkon perinteistä linjaa ja herättävät kiivasta keskustelua? Toivon tätä sydämestäni.

Lisää...

Maailmanlaajuinen yhteisö

Liityin viikko sitten Facebookkiin. En jaksanut perehtyä sen käyttämiseen, joten surffasin jotain muuta. Viikon kuluttua sain sähköpostia facebookilta. Joku kaverini kysyi suostunko hänen ystäväkseen. Tänään minulla on jo kaksi ystävää! Liityin myös kahteen yhteisöön. Ehkä saan vielä lisää ystäviä, kun lisään oman kuvan profiiliini - tai sitten menetän muutaman...

Muutamia päiviä sitten HS:ssä oli hauska Viivi ja Wagner. Facebook, irc-galleria tai myspace ovat loistavia tiimihengen luojia. Mutta mikä todellisuudessa yhdistää minua Örnsköldsvikissä asuvaan Göraniin - muu kuin se, että pidämme molemmat vaikkapa suklaasta? Voiko virtuaalinen yhteisö korvata reaaliset (aika provosoiva sana tässä yhteydessä) suhteet?

Kuulin joitakin vuosia sitten tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaista miestä koskettaa fyysisesti keskimäärin 2 muuta miestä päivässä. Tämänkaltainen läheisyys on lähes virtuaalisella tasolla, ainakin jos asiaa kysytään italialaisilta, jotka koskettelevat toisiaan jopa 100 kerta päivässä!!

On aiheellista esittää kysymys, lisääkö internet ja sen synnyttämät yhteisöt sosiaalista vieraantumista? On määriteltävä, tukeeko yhteisö todellisia suhteita vai onko kyse illuusiosta. Hyviä kysymyksiä itselle esitettäväksi voisivat olla: "Kuinka monta yhteisöni jäsenistä olen tavannut livenä?", tai: "Mitä hyötyä tästä yhteisöstä on minulle?" ja: "Milloin viimeksi pidin viikon taukoa netistä?"

En tietenkään tarkoita, että meidän tulisi olla ehdottoman järkeviä ja hyödyllisiä kaikessa mitä teemme - eihän ihmistä voida tarkastella koneena, eikä tätä tulisikaan tavoitella. Kysymysten taustalla on ennemminkin paljastaa elämmekö todellisuudessa vai olemmeko vaarassa vieraantua siitä.

En aio erota edellä sanotun perusteella, vaan aion jatkossakin pitää huolta siitä, etten muuta virtuuali-Tommiksi. Nämä loistavat keksinnöt voivat auttaa reaali-Tommia luomaan kontakteja uusiin ihmisiin reaalimaailmassa, ja ne voivat toimia jo olemassa olevien suhteiden vahvistajina ja ylläpitäjinä.

Lisää...

Evoluution uhreille

En voi olla kirjoittamatta Jokelan koulun tapahtumista. Ei sillä, että minulla olisi mitään siteitä uhreihin tai ampujaan. Ei minulle ole myöskään mitä uutta tietoa tapahtumasta. En vain voi lakata ihmettelemästä, kuinka pitkälle yhteiskunta on valmis vannomaan evoluution nimiin.

Kyseinen kaveri, jonka nimeä en edes halua mainita, kertoo olevansa darwinilainen. Äärimmäinen Darwinilaisuus on ehdottoman ateistista, koska kaikki pohjautuu sattumaan. Koska olemme eläimiä, vain heikot turvautuvat moraaliin. Joka väittää toista, ei ymmärrä evoluutiota. Kyse on vahvimpien selviytymisestä - ei kilteimpien.

Olen seurannut mielenkiinnolla TV-sarjaa Heroes. Mielikuvituksellisessa sarjassa esitellään yli-luonnollisia voimia omaavia ihmisiä (melkein kaikki jenkkejä, yllätys yllätys!). Uudet voimat ovat syntyneet mutaation tuloksena. Mutaatiot eivät ole pelkästään positiivisia, ja siksi jotkut heistä "ovat pilalla", ikään kuin evoluution tuotekehittelyn ensivaihteita. Aivan kuten kala, jolla oli jalat (en ymmärrä miten se on voinut selvitä kovinkaan kauaa - tai siis niiden, sillä eihän yhden selviytymisestä vielä mitään hyötyä ole!). Sarjan pahis on itsekin mutantti, mutta uskoo evoluution oikeuttavan heikompien tappamisen, jotta laji voisi kehittyä.

KRP:n kuvassa, jossa hänellä on ase kädessä, hänen T-paidassaan on teksti: "Humanity is overrated" - ihmisyys on yliarvostettua. Todennäköisesti hän myös odottaa ihmiskunnan mutatoitumista paremmaksi. Tämä näemmä oikeuttaa heikkojen tappamiseen. Kuinka pitkälle olemme oikein valmiita vannomaan evoluution nimiin?

Lisää...

Jumalan valtakunta

Muutama viikko sitten kirjoitin lukemastani kirjasta "Culture Changers". Kirja taisi olla parempi kuin luulinkaan, sillä luettuani sen jälkeen erään tutun Raamatun kohdan, katsoinkin sitä toisenlaisten lasien läpi. Kaiken huippu on, että kyseisessä jakeessa oleva ajatus on ollut minun johtoajatuksiani viimeisten vuosien aikaan.

Jeesus siis sanoo vuorisaarnassaan: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin" (Matt. 6:33). Yht'äkkiä tajusin, että olen etsinyt Jumalan valtakuntaa aivan vääristä paikoista. Miksi ihmeessä pitäisi ylipäänsä lähteä jonnekin etsimään Jumalan valtakuntaa, kun se on tässä meidän keskellämme, juuri nyt?!

Olen siis sortunut dualismiin, erotellut maallisen ja sakraalin. Tätä on jonkinlainen häpeä tunnustaa. Mikä siis on rikokseni? Olen ulkoistanut Jumalan valtakunnan. Jumalan valtakunnan etsiminen on tarkoittanut minulle kokouksissa käymistä, kymmenysten maksamista, evankelioimista ja paljon muuta touhuamista.

Jeesuksella taitaa olla parikin viestiä tässä. Ensimmäinen on, että meidän ei tarvitse koko ajan murehtia. Toisekseen hän käskee elämään yksi päivä kerrallaan. Kolmannekseen hän haastaa elämään tätä päivää etsien Jumalan tahdon toteutumista joka hetki. Jumalan valtakunnan vuoksi minun ei tarvitse (välttämättä) mennä mihinkään löytääkseni sen, vaan kyse on Jumalan tahdosta tässä ja nyt.

Mikä sitten on Jumalan tahto? On aikoja, jolloin meidän tulee mennä kirkkoon, mutta ei siellä koko ajan saa olla! Ainakin aviomiehiä Raamattu kieltää antautumasta rukoukseen oman puolison unohtaen. Paavali kirjoittaa, että soisi muidenkin olevan niin kuin hän, leski ja yksinäinen. Miksi? Siksi, että ne, joilla on puoliso tai perhe, kuten Pietarilla, on vastuu ja velvollisuus miettiä heidän hyvinvointiaan.

Muutama vuosi sitten luin C.T. Studdista kertovan elämäkerrallisen kirjan "Jumalan hullu". Kirjasta jäi mieleen yksi lause, kun C.T. rukoilee: "Herra, minulla ei ole enää mitään, mistä voisin luopua sinun tähtesi." Hän on eri mantereella kuin oma vaimo, he ovat olleet useita vuosia erossa, hänen lapsensa tuskin tuntevat häntä, hän on menettänyt terveytensä, luopunut kaikesta omaisuudestaan ja mitä kaikkea muuta!

Tunnistan tämän ajatuksen. Monissa kristillisissä piireissä ihannoidaan tällaista. Mutta onko se Jumalan valtakunnan etsimistä, että perhe on toissijainen? Voiko perhe hidastaa Jumalan valtakunnan etenemistä siinä määrin, että siitä on hankkiuduttava eroon? Voidaanko sanoa, että jonkun pastorin kutsumus oli niin palava, että hänen vaimonsa ei kestänyt sitä ja siksi heille tuli ero?

Tällainen ajattelu on Perkeleestä! Anteeksi, että sanon sen näin suoraan, mutta eikö sielunvihollinen toivokin, että meidän perheemme hajoaisivat? Eikö hän erityisesti pastorien ja muiden seurakunnan työntekijöiden perheitä vainoa? Miksi sielunvihollinen on kiinnostunut tällaisesta? Koska hän haluaa viedä meidän uskottavuutemme. Koska hän haluaa ajaa meidät epätoivoon. Koska hän haluaa, että me ajattelisimme Jumalan valtakuntaa marginaalisesti paikallisen seurakunnan toimintana.

Koin yllättävää vapautumista ymmärtäessäni, että Jumalan valtakunnan etsimistä voisi olla se, että jäänkin tänään kotiin ja otan rennosti. Luen vaikka kirjan ja otan päiväunet! Eikö sekin voisi olla Jumalan valtakunnan etsimistä, että osallistun enemmän kotitöihin, että puolisollanikin on joskus aikaa hengähtää? Eikö ole Jumalan tahto, että emme erota ehdoin tahdoin sitä, minkä Jumala on yhdistänyt?

Meillä ei ole enää omaa tahtoa, vaan se on sidottu. Olemme sidottuja Kristukseen, mutta naimisissa olevat myös omaan puolisoonsa. Meidän tulee rakastaa puolisoamme niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa. On niin helppo sanoa, että asioiden täytyy olla oikeassa järjestyksessä, mutta ovatko ne oikeasti? Entä jos puolisoltasi kysytään? Tämä ei ole Jumalan valtakunnan etsimistä, vaan se on löytämistä!

Lisää...

Barbaarimaista kristillisyyttä

Onkohan tästä nyt kokonaan tulossa "luin tuossa yhden kirjan" -palsta. Mutta kun luin. Ja oli todella hyvä kirja, osoitus siitä, että kristillinen kirja voi tempaista mukaansa. Olen joskus lukenut upeita kirjoja uskoontulleista tyypeistä, mm. Nicky Cruzista, jotka ovat lässähteneet pahasti jossain vaiheessa. No, myönnetään, silloin kun he ovat tulleet uskoon.

Miten kukaan voisi tulla uskoon luettuaan kertomuksen jonkun tyypin jännittävästä elämästä, jos kirja lässähtää uskoontuloon? Eikö se ole viesti itsessään: Kristinusko on tylsää!! Tapa, jolla Erwin Raphael McManus haastaa elämään kristillistä elämää kirjassaan "The Barbarian Way - Unleash the untamed faith within" (Nelson 2005) ei lässähdä vaan tempaa mukaansa ja haastaa

Sanottakoon Nicky Cruzin kunniaksi, että olen kuullut monien Juokse poika juokse -kirjan innoittamana haaveilevan nuorisokodista. Mutta se kirja lässähti. Ehkä se, että olen kokenut niin monen kirjan lässähtäneen, ei kerrokaan niin paljon niistä kirjoista ja kirjailijoista, kuin mitä se kertoo minusta? Ehkäpä minä ajattelen, että kristinusko on tylsää ja lässähtänyttä.

En ole ollut ikääni uskossa, mutta en silti voi sanoa, että uskoontuloni myötä elämäni olisi muuttunut lässähtäneeksi. Mutta, Erwin McManuksen sanoin, kun minusta on tullut sivistyneempi kristitty, monista asioista on tullut, no, lässähtäneitä.

Eräs ystävä kysyi kerran minulta, onko joku opettanut minua kuinka uskovat pukeutuvat, vai olenko kenties itse löytänyt oikean tyylin. Vaikka kysymys huvitti silloin, se palasi mieleeni lukiessani: "Opetuslapseuden on alettu ymmärtää merkitsevän kaikkien standardoimista saman kaavan mukaisiksi. Olemme yhdistäneet lupauksen siitä, että meidät muutetaan Kristuksen kaltaisiksi uskomuksen kanssa, että meistä kaikista tulee samanlaisia. Opetuslapseudesta on tullut ennemminkin mekanismi, jonka mukaan meitä yhdenmukaistamistetaan, kuin että se vapautaisi meitä olemaan yksilöllisiä" (vapaa suomennos sivulta 64).

McManusin mukaan olemme kesyttäneet Jumalan häkkiin, jota esittelemme kaikille ja pyydämme heitä tulemaan mukaan kristillisyyteen. Olemme alkaneet pitää kristillistä käyttäytymistä tärkeämpänä kuin aitoa kääntymistä. Sen sijaan, että olisimme vapautteneet ihmisiä olemaan aitoja, olemme sivistäneet heitä olemaan kristillisiä. Näin tehdessämme olemme luoneet kulttuurin, jossa tieto Jumalasta on tärkeämpää kuin Jumalan henkilökohtainen kokeminen. Tämän seurauksena meidän jälkeemme nousee lastemme sukupolvi, jolla on kristillisyyden ulkokuori, jotka ovat kyllä sivistyneitä ja hyvin käyttäytyviä, mutta joilla ei ole sisäistä syvyyttä, jonka vain Jumalan tunteminen voi antaa.

Joissakin kohtaa teema "barbaric" tuntui lyövän yli. Näin varsinkin kirjan alussa, mutta kun ideaan pääsi sisälle, termi tuntui luonnolliselta. McManus selittää kirjan loppupuolella termin valintaa, mutta onneksi vasta lopussa, koska muuten tämänkin kirja olisi ollut yksi sivistynyt kirja lisää, ja se olisi lässähtänyt pahasti. Iso plussa mahtavista kuvituksista (Joby Harris)!

Jos et halua olla kesy uskova, lue tämä kirja!!

Lisää...

Kulttuuriagentit

Luen jonkin verran kirjoja. Joskus nuorempana pidin kirjaa lukemistani kirjoista. Harmittaa, että lopetin ja että vihko on kadoksissa. Ehkäpä tänne blogiin kirjoitan jatkossa jotain jokaisesta lukemastani kirjasta! Vuosien varrella voisi paremmin sitten arvioida, kuinka sitä aikaansa oikein on käyttänyt. Kirjojen lukeminen on välttämätöntä!! Siksi olen yrittänyt pitää kiinni ainakin yksi kirja viikossa -tahdista.

Viimeisin kirja, jonka luin, on Matt Wardin "Culture Changers" (Kingsway 2003). Sain kirjan ystävältäni, joka on lukenut tätä blogia ja ajatteli, että pitäisin kirjasta. No, ei hän ihan väärässäkään ollut - kiitos vain! Matt osaa haastaa kirjassaan perinteistä uskonnollisuutta - erityisesti hän kritisoi dualistista kristillisyyttä, jossa erottelemme pyhän ja maallisen. Maallinen Mattin mielestä ei ole mitään muuta kuin syntiä, ja meidän pitäisi nähdä koko elämä pyhänä - näin meistä voi tulla kulttuurin muuttajia.

Joskus kirjailijat jäävät liian helposti jumiin omaan hienoon oivallukseensa ja menettävät sen seurauksena kokonaisnäkemyksen. Tai ehkä on pakko polarisoida, jotta on jotain sanottavaa. Ainakin, jos aikoo kirjoittaa kirjan, jonka osuva suomennos voisi olla vaikkapa juuri otsikon "Kulttuuriagentit".

Matt mm. ampuu alas perinteisen järjestyksen, että meidän tulisi asiat oikeassa järjestyksessä:
1. Jumala
2. Perhe
3. Seurakunta
4. Työ, harrastukset, vapaa-aika...
Kieltämättä olen joskus itsekin ihmetellyt, kuinka voin arvioida, onko seurakunta oikeassa paikassa ja mitenkäs avioliitto... Mattin mukaan Jumalan tulisi läpäistä elämän kaikki osa-alueet ja siksi tällainen lista on virheellinen. Ymmärrän pointin, mutta onko tarpeellista ampua alas periaate, että perheen tulee tulla ennen seurakuntaa?

Tapa, jolla Matt kirjoitti työstä, oli innostavaa. Sanottakoon tässä välissä, että Matt tuomitsi ensin kovin sanoin tämän hetken seurakunnan näkemyksen ylistyksestä todella kapea-alaiseksi. Sitten hän puhui, että monesti ajattelemme, että ns. maallisessa duunissa on valtavia mahdollisuuksia palvella Herraa. Eihän koskaan tiedä, mikä päivä käynnistyy hengellinen keskustelu ei-uskovaisen työtoverin kanssa kopiokoneen luona. Ei Matt sano, että todistamisessa työpaikalla on mitään väärää, mutta työ itsessään tulisi ymmärtää pyhänä ja mahdollisuutena ylistää Jumalaa!

Loppua kohti kirja alkoi ärsyttämään minua. Matt otti harteilleen profeetan viitan ja alkoi kertomaan, kuinka tapa ymmärtää seurakunta, saarna ja ylistys tulee muuttumaan. Matt ei sano sitä suoraan, mutta selkeästi hän liputtaa kotikirkkojen puolesta. Tulevaisuudessa hän näkee kirkon lähes organisoimattomana toimintana, joka ei keskity mihinkään rakennuksiin tai tilaisuuksiin, vaan seurakuntalaisiin.

Joskus mietityttää, miten nämä kotikirkkofanit pystyvät sivuuttamaan Paavalin selkeät ohjeet vanhimmistojen järjestämisestä! Itseäni pelottaisi olla mukana liikkeessä, jossa ei ole minkäänlaista johtajuutta, joka on kytköksissä laajempaan kristilliseen kirkkoon. Ehkäpä minä en vain ole valmis tälle kulttuurivallankumokselle, vai sanoisinko paremminkin, reformaatiolle.

Lisää...