Jyrki, Jyrki - älä tyrki!

Yle.fi -uutisten mukaan Jyrki sanoi näin Stora-Enso -keskustelussa: "Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa masentua tai jäädä toimettomaksi, käymään väittelyä syyllisistä. Sillä taistelulla, että ollaan eri poteroissa ja etsitään syyllisiä, ei synny yhtään työpaikkaa." Leimattuaan syyttelyn turhaksi hän sanoo Vasemmistoliitosta: "Ne haluavat pelata omaa pikkunäppärää poliittista peliään." Mielenkiintoista syyttelyä, täytyy sanoa.

Hassua, että hallitus syyttää, ettei oppositio ole pyrkinyt luomaan uusia työpaikkoja. Minä kun luulin, että ne ovat oppositiossa juuri siksi, että hallituspuolueet ovat sanoneet hoitavansa hommat tämän kauden ajan! Opposition tehtävä onkin arvostella ja tuoda esiin hallituspuolueiden poliittisen linjan epäkohtia. Heillä on oikeus syytellä, hallituksella ei.

Samat sanat muuten isoherra Vanhasellekin, joka taannoin tuohtui aika lapsellisesti. Ei pitäisi lähteä isojen poikien leikkeihin jos ei tiedä, että siellä tulee myös kohtuullisesti paskaa niskaan. Ei aina voi olla kivaa, vallan mukana tulee vastuu, jota demokratiamme aika huonosti peräänkuuluttaa tällä hetkellä.

Stora-Enson tapaus tuo mieleen ihan hakematta Raamatun kertomuksen miehestä, joka sai niin suuren sadon, että se ei mahtunut hänen aittoihinsa. Niinpä hän purki aitat ja rakensi suuremmat tilalle voidakseen nauttia leveästä elämästä. Toisin kävi, hän kuoli seuraavana yönä.

Valtion omistajapolitiikkaa tulisi toden teolla arvioida uudelleen. Telia-Soneran 3000 työntekijän irtisanominen samaan aikaan, kun maksetaan enemmän osinkoa kuin on osaketta kohti tehty voittoa - terve järki sanoo, ettei osinko voi olla edes saman verran kuin tehty voitto! Myös työntekijöillä on oikeus saada osuus hyvästä tuloksesta. Minä ainakin suosittelen tuollaisen lakialoitteen tekemistä vaikka Vasemmistoliitolle, karatkoot isot firmat vaikka Timbuktuun jos ei miellytä, jonkinlainen oikeus ja kohtuus tässäkin maassa on oltava!

Kuva: darktaco (sxc.hu)

Lisää...

Jos minä olisin...

Piispa Pihkala saarnasi kansanedustajille vuoden 2008 valtiopäivien avauksen yhteydessä järjestetyssä jumalanpalveluksessa. Hän puhui ilmastonmuutoksesta ja päästökaupasta. Oleellista ja ajankohtaista? Onko tämä suurin huoli joka kirkolla on? Huomasin kysyväni itseltäni, että mistä minä olisin saarnannut?

Heti on sanottava, etten usko, että minusta koskaan tulee piispaa joka saarnaa valtiopäivillä, mutta se ei tarkoita sitä, etten voisi vaikuttaa muutoin - saarnan ja muun julkisen sanan kautta äänestämisen ohella. Vaikka en ymmärrä kirkon ja valtion välistä suhdetta, se ei tarkoita sitä, etteikö kirkolla pitäisi olla sanottavaa yhteiskunnallisissa asioissa. Mutta silloin, kun kirkolla on käytettävissään näin herkullinen foorumi, eikö silloin kannattaisi käyttää tilaisuus hyväkseen ja puuttua johonkin kirkon kannalta todella oleelliseen asiaan?

Mitä jos Pihkala olisi nostanut saarnan keskeiseksi teemaksi köyhyyden ja tuloerojen kasvamisen? Ehkäpä hän olisi voinut sanoa valtiolle: "älkää tehkö niin kuin me teemme, vaan niin kuin me sanomme, että teidän olisi hyvä tehdä." Kestääkö kirkon uskottavuus oikeasti lihavat osakesalkut ja pankkitilit yhtäaikaisen sanoman kanssa köyhistä välittämisestä?

Entäpä jos hän olisi puhunut globalisaatiosta ja yritysetiikasta? Puuttunut järein sanoin tehtaiden sulkemiseen ja tuotannon siirtämiseen ulkomaille? Julistanut, että kyseiset yritykset ja valtio suuromistajana toimii lyhytkatseisesti? Murehtinut alkoholiverotusta, tuominnut seksuaalisen häirinnän ja itkien vaatinut tv-ohjelmien ja pelien ikärajojen nostamista ja valvonnan tehostamista? Vaatinut palkallista isyysvapaata pakolliseksi ja esittänyt, että kansanedustajilla tulisi olla puhdas rikosrekisteri ja että myöskin ministerien perheenjäsenten tulisi luopua osakkeiden omistajuudesta?

Pelkään pahoin, että kirkko on ajautunut tilanteeseen, jossa heillä ei ole mielipiteenvapautta, tai että heillä ei ainakaan ole varaa siihen. Kuulin osuvan sanonnan jokin aika sitten: "Kun profeetat vaikenee, talousmiehet tilalle astelee." Profeetta on henkilö, joka uskaltaa julistaa Jumalan mielipiteen, vaikka se merkitsisi hänen tai hänen yhteisönsä maineen ja aseman vaarantumista. Pitääkö Suomen kirkko yllä profeetallista ääntä tällä hetkellä?

Mediaseksikkyys ei välttämättä ole kovin hurskasta (joskin ortodokseilta se näyttää sujuvan). Kirkon ja sen edustajan välillä tulee vallita tasapaino - muuten sanoma ei ole uskottava. Ehkäpä Pihkala puhui sydämestään (ilmastoasioista) ja oli 100% uskottava, mutta poltteleeko hänen taskunpohjallaan 30 hopearahaa, jotka muistuttavat köyhien ja tavallisten ihmisten asian myymisestä? Salonkikelpoisuus sikseen, nyt olisi kannattanut jyrähtää!

Alkuperäinen kysymys kuitenkin oli, että mistä minä olisin saarnannut? Mikä on minun sydämeni palo - jos tuollaiselle yleisölle pääsee kerrankin saarnaamaan, eikö silloin saarnaa juuri siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta? Olisi hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä ja vain varmistella omia asemiaan. Bono sanoi eräässä haastattelussa osuvasti, että kuuluisuus on typerä juttu, mutta kun hänellä nyt kerran on kuuluisuutta, olisi hölmöä olla käyttämättä sitä oikeiden asioiden hyväksi!

Niin, minä olisin varmaankin saarnannut Raamatun antamista johtajuuskriteereistä. Olisin kertonut, että lahjakkuus ei ole tärkeintä, vaan luonne. Moraali ja luotettavuus ovat ensiarvoisen tärkeitä, rehellisyydestä suomalaiset on ennen tunnettu. Hallitus ja eduskunta ovat tällaisissa asioissa esikuvia - muuten lailta putoaa pohja ja olemme ajautumassa anarkiaan. Olisin maininnut, että johtajuus on tehtävä, ei etuoikeus eikä asema. Johtajien tulisi olla niitä jotka ovat riittävän kypsiä ajattelemaan oman itsensä sijasta toisia ja ajamaan muiden etuja. Varmasti olisin Jeesuksestakin puhunut, mutta ilmastonmuutoksesta? Tuskinpa nyt kuitenkaan.

Kuva: Spekulator (Stock Exchange)

Lisää...

Puolesta ja vastaan

Paavo Hiltuselta on tullut omaelämäkerta. Kukakohan keksi mainostaa häntä kristillisen uskon puolestapuhujana? En yleensä tapaa kirjoittaa tällaisia ajatuksia nimillä, mutta en usko, että Paavo olisi itseään näin kuvaillut. Ja jos sittenkin on, niin ei miestä ainakaan huonosta itsetunnosta voida syyttää.

Jos katson Paavon "elämäntehtävää", niin minussa herää kysymys, että mitä on oikea evankelisen uskon puolustaminen? Sen kuvan perusteella, joka minulle on välittynyt hänestä joidenkin hänen omien kirjoitustensa perustella (meistä kristityistä), tarkoittaako se todella sitä, että pitää ampua alas kaikki sellainen toiminta kirkon sisällä, joka eroaa totutusta? Tarkoittaako se sitä, että ammutaan ensin ja kysytään sitten? Tarkoittaako se sitä, että julkaistaan rajuja syytöksiä ilman että on itse perehdytty asioihin? Ikävä kyllä, tällaisen kuvan minä olen saanut Paavon "puolestapuhumisista", ja niin monen muunkin, ilmeisesti hyvää tarkoittavan, uskovan toiminnasta.

Ymmärrän kyllä, että Raamattu käskee koettelemaan kaikki, mutta samassa yhteydessä sanotaan, että pitäkää se mikä on hyvää. Mielestäni tätä kohtaa voisi selittää arkisella kuvalla ruokapöydästä, jossa lapsi kysyy mitä tuo vihreä juttu on. Vanhemmat tietenkin selittävät, ja sanovat, että maistaa täytyy ainakin, mutta jos se ei ole hyvää, ei tarvitse syödä. Me kristityt olemme tottuneet kiertämään kaukaa ne pöydät, joissa on outoja ruokia tarjolla.

Miksi me pelkäämme niin paljon? Tuleeko meihin vieraita henkiä jos olemme samaa mieltä jonkun ristiriitaisen henkilön kanssa? Onko meidänkin "puolestapuhumisemme" sitä, että kaivamme toisistamme sontaa, niin kuin tällä hetkellä näyttää käyvän missikilpailujen eri leireissä täällä koto-Suomessa?

Jeesus sanoi muinoin, että antakaa heidän olla, että joka ei ole minua vastaan, on minun puolestani. Samoilla linjoilla tuntui olevan myös Paavali. Entä mistä maailman piti meidät tuntea? Keskinäisestä yhteydestä, rakkaudesta. Mitä meidän tuli olla suhteessa toisiimme? Palvelijoita, niitä, jotka kunnioittavat toisia ja tukevat, rohkaisevat ja puolustavat toisiaan.

Entä missä on tuomio? Jeesuksella, viimeisellä tuomiolla? Kuinka meidän tulikaan suhtautua niihin, joilta ei kaikki onnistu eka yrittämällä? Jutella ensin kahden kesken, sitten parin kaverin kanssa, ja jos tyyppi ei vieläkään ymmärrä, niin sitten seurakunnan johtajien kanssa - ei koko maailman ja internetin kanssa! Eikö olisi aika lopettaa soutuohjeiden huutaminen rannalta tai toisesta veneestä?

Niin kauan kuin me keskitymme vikoihin saatamme vaikuttaa todella tehokkailta saamatta aikaan yhtään mitään hyvää. Arvostetaan ja tuetaan niitä, jotka yrittävät, vaikka eivät näyttäisi osaavan. Neuvotaan heitä, jos olemme siinä asemassa, jos olemme huolissamme, rukoillaan heidän puolestaan. Ei meidän Jumala ihan oikeasti ole niin pieni...

Ps. Anteeksi Paavo, että vedin sinun nimesi tähän juttuun. Jos luit jutun loppuun asti, varmasti ymmärsit, ettet ollut tämän tarinan päähenkilö.

Lisää...

Häpeänkö uskoani?

Otsikon kysymys on itsessään aika raju. En ole varma, olenko aina uskaltanut esittää sitä itselleni. Nyt uskallan. Mutta vastaus, voi vastaus - uskallanko olla rehellinen itselleni? Jos vastaan, etten tietenkään häpeä, olenko vaivautunut edes pohtimaan kysymystä? Jos pohdin asiaa liian pitkään, onko se jo merkki siitä, että häpeän?

Niin, mikä sai minut miettimään tätä kysymystä ja mikä arvioimaan omaa rehellisyyttäni? Syy on tässä blogissa. Olen kirjoittanut tänne sellaisia mielipiteitäni, joita kyllä voin heittää uskovien keskuudessa. Mutta entä julkisessa foorumissa - onko minulla selkärankaa? Olenko valmis seisomaan selkä suorana niiden mielipiteiden puolesta, jotka nousevat Raamatusta (minun[kin] tulkintani mukaan), vaikka tiedän, etten niillä saa selkään taputtelijoita?

Minun täytyy tunnustaa, että joskus kirjoitettuani tätä blogia, olen sydän pamppaillen lukenut sähköpostista, jos minulle on kommentti jostain kiistanalaisesta jutusta. On aivan naurettavaa, että pelkään mielipiteeni takia, jonka olen julkaissut netissä!! Olisi aivan eri asia, jos ottaisin torilla megafonin ja alkaisin huutaa ihmisille totuuksia heidän elämästään - silloin voisin aivan oikeutetusti hieman pelätäkin. Mutta tätä en tekisi, koska se ei olisi viisasta enkä voittaisi ihmisten sydämiä puolelleni. Vai johtuisiko se siitä, että häpeän uskoani?

Paavali kirjoittaa, että hän ei häpeä evankeliumia, joka on Jumalan voima pelastukseen. Joitakin vuosia luin Bill Hybelsin ja Mark Mittelbergin kirjan "Tavalla tai toisella tarttuva usko" (Päivä OY). He sanovat, että evankeliumissa on kyse hyvästä uutisesta, ja meidän, sanoman levittäjien, täytyy ensin itse tulla hyväksi uutiseksi, että ihmiset ottaisivat sanoman vastaan. Missä kulkee raja, jolloin olen vielä hienotunteinen enkä pelkuri? Missä astun rajan yli ja toimin röyhkeästi vain osoittaakseni, etten pelkää? No emmehän me kristityt niin toimi, emmehän!?

Joskus mietin liiankin paljon sitä, kuinka voin olla hienotunteinen, etten vain loukkaisi ketään. Olen nähnyt joitakin kertoja ja kuullut liian useasta sellaisesta tapauksesta, jossa uskova on ylimielisessä rohkeudessaan evankeliumin julistamisellaan tai kristillisen jyrkän mielipiteen ilmaisemisellaan antanut huonon todistuksen niin itsestään, uskovista kuin Jeesuksestakin. Nämä tarinat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka taitavia meidän tuleekaan olla - näinhän Jeesuskin käskee meitä toimimaan - olemaan viekkaita kuin käärmeet.

Paavalin sana Timoteukselle julistaa Sanaa sopivalla ja sopimattomalla hetkellä ei ole evankelioimiskäsky! Ensinnäkin Timoteuksen tuli opettaa Sanaa seurakunnan keskellä kyseisen kohdan mukaan. Toisekseen, meidän on kysyttävä, kenen sopivalla ja sopimattomalla hetkellä? Kyllä meidän on otettava tilanne huomioon, kun nuhtelemme toisia seurakuntalaisia, emmekä me voi vieraina alkaa huutaa evankeliumia vaikkapa avoimen haudan äärellä tai edes syntymäpäiväkutsuilla!

Miten ja milloin sitten julistaa? Mistä tietää, milloin on oikeasti syytä olla hiljaa, pamppaili sydän rinnassa tai ei. Uskon, että meidän tulisi kuunnella enemmän Pyhän Hengen ääntä. Uskon, että joka kerta, kun Pyhä Henki meitä kehottaa, meidän tulisi unohtaa kaikki ajatukset kulttuurista, hienotunteisuudesta, etiketistä, tilanteesta ja paikalla olevista henkilöistä ja puhua niin kuin Henki johtaa.

Tämänkaltainen toiminta (saattaa) johtaa (joskus) ylilyönteihin, koska emme osaa erottaa Hengen ääntä 100% varmasti omasta sisäisestä äänestämme, joka joskus toimii syyllisyydestä, joskus puhtaasta innostuksesta ja joskus vetäytyy silkasta pelosta. Ylilyönnit itsesssään eivät ole kovin vaarallisia, koska ne ovat merkki elämästä ja uskalluksesta yrittää! Ratkaisevaa on, opettavatko ne meille Jumalan äänen kuulemisesta mitään.

Siis: häpeän joskus uskoani, tai ainakin sitä, millaiselta se saa minut näyttämään toisten silmissä. Häpeän kuitenkin enemmän sitä, jos se saa minut näyttämään toisten silmissä myötäilevältä, selkärangattomalta nahjukselta, joka odottaa henkilökohtaista taivaaseen ottoaan. Siksi olen halukas opettelemaan Hengen äänen erottamista, siksi olen valmis opettelemaan rohkeutta, siksi olen valmis häpäisemään itseni - kunhan vain tuottaisin kunniaa Kristukselle. En toimi häpeän tähden, vaan häpeästä välittämättä haluan tehdä Herralleni mieliksi ja toivon, että olisin halukas seuraamaan Häntä kaikessa.

Lisää...

Jos se on kerran synnynnäistä...

Olipa melkoinen juttu Hesarissa (joka lainaa tässä BBC:tä) pedofiileista! Artikkelista saa vaikutelman, että tutkijat väittävät pedofilian olevan synnynnäistä, aivojen synaptisista häiriöistä johtuvaa.

Vaikka tutkijat sanovat, että synnynnäisyydestä huolimatta se ei tee pedofiliaa hyväksyttäväksi, joku outo ääni jäi soimaa takaraivoon, kun luin eilen tämän jutun. Tänään muistin, että eikös vastaavaa keskustelua käyty joitakin vuosia sitten liittyen erääseen toiseen seksuaaliseen poikkeamaan...

No, en haluaisi kirjoittaa homoseksualismista aivan joka kerta, mutta nyt en mahda mitään. Nyt olisi syytä ymmärtää, että aivan samoilla perusteilla on mahdollista jyrätä aivan samat vasta-argumentit aivan eri tasoisessa jutussa! Vaikka terve järki sanoo, että kyllähän lapsiin sekaantuminen on aivan eri tason juttu kuin homoseksualismi, niin keskustelu on vaarallisen samankaltainen. Tämän ajan suvaitsevaisuuden nimissä meidän olisi hyväksyttävä kaikki sellainen toiminta, joka on synnynnäistä, ei siis valittua, kunhan toiminta ei vahingoita ketään.

On eri asia puhua homojen välisestä tasa-arvosta ja toisaalta miettiä tilanteita, joissa pedofiilit voisivat toteuttaa omia synnynnäisiä taipumuksiaan (olisin halunnut sanoa perversioitaan, mutta se ei olisi sopinut tähän juttuun). Onko mahdollista ajatella, että mikäli joku lapsi vapaaehtoisesti haluaa seksiä aikuisen kanssa, että se olisi jossain olosuhteissa - esim. Thaimaassa - hyväksyttävää?

Vain koska jokin näyttää jonkun uuden tutkimuksen mukaan synnynnäiseltä, ei se tee asiasta faktaa. Myös suhteessa homoseksuaalisuuteen olen pettynyt median yksipuoliseen raportointiin - eivät tutkijat ole yhtä mieltä homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestäkään, vaan suuri joukko on sitä mieltä, että kyse on varhaislapsuuden traumoista ja emotionaalisesta vajeesta mahdollisesti kieroutuneessa kasvuympäristössä. Onkohan suurin osa lehtien päätoimittajista ja toimittajista homoja, vai miksi näistä asioista ei puhuta? Lobbaako joku tämän jengin puolesta, en enää oikein ymmärrä. No, jos se kerran on synnynnäistä...

Lisää...

Homot syrjään!

Ohjaako gallupit teologiaa? Tällaisen käsityksen saa, kun tarkastelee keskustelua, joka pyörii kirkon homoihin suhtautumisen ympärillä. HS:n artikkelissa kerrotaan, että suomalaisista enää 45 % vastustaa homoseksuaalien vihkimistä. Eikä asiaa esitetä edes tässä valossa, vaan: "Suhtautuminen vihkimiseen aiempaa suopeampaa." Miksi ei voitu sanoa: "Ei enää aivan yhtä kriittistä" - kannattajia löytyy kuitenkin VAIN 40 %! Tämä ei suinkaan edusta puolueetonta tutkimusta, vaan median tapaa nostaa lööppejä. Eikä media ole niin objektiivista, etteikö sillä olisi muitakin intressejä kuin raha - onhan vaikuttaminenkin valuttaa!

Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan mukaan kirkon jäsenistön käsitys ei eroa mitenkään tässä asiassa kansan mielipiteestä. Tämä on mielestäni hälyttävää - eikö kirkon sisältä luulisi löytyvän korkeamman moraalin edustus? Kirkon kannattaisi nyt kohdentaa tutkimuksensa pääasiassa kirkkonsa sisälle. Jos jonkun mielipiteestä kirkon kannattaisi nyt olla kiinnostunut, niin omasta jäsenistöstään heidän kannattaisi pitää huolta, mikäli mielivät katkaista kirkosta eroavien virran.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni liittyisi takaisin kirkkoon, jos se aloittaisi homojen vihkimisen. Haluaisin tietää myös, kuinka moni ajaa homojen kirkollista siunausta eteenpäin kulttuurisista syistä ja kuinka moni uskonnollisista syistä. Vaikka Raamatun seksuaalietiikka on universaalia, on meidän kuitenkin hyvä pitää mielessä, että uskovilta edellytetään korkeampaa moraalia. "Maailmanmiehiltä" on odotettavissakin muita löyhempiä seksuaalismoraalisia käsityksiä.

Odotan sitä päivää, jolloin kirkko myöntää avoimesti, että ei riitä, että on kirkon jäsen ja lapsena kastettu ja nuorena konfirmoitu. Odotan, että keskustelut homoista ja lesboista jäävät marginaalisiksi, kun aletaan julistaa, että ihmisten tulee tehdä henkilökohtaisesti välit selviksi Jeesuksen kanssa. Odotan, että homot ja lesbot laitetaan syrjään ja aletaan puhua asiaa.

Lisää...

Keulakuva vai muutoksentekijä?

Oheinen kuva on lainattu presidentin nettisivuilta. Ihan tuollainen tyypillinen rintakuva, rauhallinen, vakaa ja lempeä. Milloinkahan Suomi saa kunnon rokkipressan, joka ajaa Harley-Davidsonilla ja kohauttaa säännöllisesti haukkumalla vuoronperään pääministeriä, mediaa ja Yhdysvaltoja? Mielipidetiedustelun mukaan Suomi ei kaipaa räväkkää presidenttiä, sillä 69 % kansalaisista on tyytyväisiä - tai jopa erittäin tyytyväisiä - keulakuvamme toimintaan!

On vaikea uskoa, ettei kansa olisi odottanut Tarjan sanovan sanovan edes jotain työtaistelukiistassa! Eihän demariuden pitäisi mihinkään hävitä vain sen takia, ettei presidentti ole yhden puolueen presidentti? Kyllä siellä pitäisi puoluekokouksessa käydä melkoinen kiroilu, kun Tarja ei jättänyt lakia pöydälle! Seuraavista pressa-ehdokkaista kannattaisi laittaa tallelokeroon kiusallisia kuvia ja dokumentteja tulevaisuuden käyttöä varten.

Tarja - ja Mara ja jotkut muut - ovat herättäneet ainakin minussa kysymyksen, millaista kansanjohtajaa me kaipaamme? Tarvitsemmeko henkilön, joka edustaa kaikin puolin keskiarvoa - keskinkertainen pukeutuja, keskinkertaisen näköinen, keskiluokkainen tai alempi tausta, keskinkertaiset mielipiteet... Miksi ihmeessä jotkut ovat huolissaan presidentin liian suuresta vallasta, kun sillä ei ole mitään käytännön merkitystä? Ainakaan tällä hetkellä. Ehkäpä heikomman presidentin on mahdollista hyväksyä laki vallan rajoittamisesta ennen kuin joku militantti astuisi valtaan? Tuskin näin Suomessa. Me haluamme kivan kaverin jolla on hyvä maine Suomessa ja ulkomailla. Me haluamme henkilön, joka ei ärsytä liikaa - r-vikaa tai kännistä kaatuilua ei lasketa, tarkoitan mielipiteitä.

Omassa kirkkokunnassamme on käynnistynyt keskustelu uudesta kirkkokunnanjohtajasta. En väitä, että nykyinen edustaisi silmissäni sitä mitä äsken on kuvattu. Mutta on se kiva kaveri, kaikkihan siitä tykkää. Mutta sen ajatus näyttää olevan ollut: kirkko velattomaksi minun toimikaudellani! Kenno Leier, pastori Espoosta, nosti eilen vuosikokouksessa esiin kysymyksen, olemmeko keskittyneet talouteen toiminnan kustannuksella? Olemmeko unohtaneet päätehtävämme? Raikuvista aplodeista huolimatta vastaus oli, että emme ole keskittyneet liikaa talouteen, emme ole unohtaneet päätehtäväämme.

Mutta miksi aplodit? En usko, että tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa kokousedustajista olisi ollut tyytymätön kirkon johtoon. Uskon, että Kenno sai aplodit pitkälti siksi, että hän uskalsi keikuttaa venettä. Tarvitsemme veneen keikuttajia, jotta johtajamme reagoisivat. Tarvitsemme keskustelua, jotta tietäisimme, että myös näistä asioista johtajamme ovat keskustelleet. Tarvitsemme kritiikin läsnäoloa, jotta tietäisimme, että meidän mielipiteillemme on tilaa.

Velattomuuskampanja ei ole edennyt aivan odotusten mukaan, mikä oli odotettua - eikö tavoite ole muokattava oletettua toteutumaa suuuremmaksi, että se olisi ylipäänsä tavoite! Kuitenkin nopeutunut lainanmaksu tuo seuraavalla kirkkokunnanjohtajalle työrauhaa. Toivon, että seuraajaksi valitaan toiminnan henkilö, joka ottaa tilaisuudesta kaiken irti.

Suurinta muutostarvetta en näe kuitenkaan kirkkokunnnanjohtajan tai hallituksen toiminnassa, vaan yleisessä keskustelussa. Kritiikkiä esiintyy, mutta sitä ei osata kohdentaa. Monilla on mielipiteitä, mutta jostain syystä he kokevat, ettei niille ole tilaa. Ehkäpä takavuosia värikäs keskustelu ja liiallinen äänenkäyttö kärjistyneissä asioissa on tehnyt hallaa keskustelukulttuurillemme. Kuitenkin reaktio Kenno Leierin puheenvuoroon osoittaa, että muutosta on tapahtunut, ja että sitä kaivataan. Ehkäpä useammat uskaltavat tuoda mielipiteensä esiin, kun tietävät että sille on tilaa? Ehkäpä näemme Suomen Viikkolehdessä kirjoituksia, jotka horjuttavat kirkon perinteistä linjaa ja herättävät kiivasta keskustelua? Toivon tätä sydämestäni.

Lisää...

Maailmanlaajuinen yhteisö

Liityin viikko sitten Facebookkiin. En jaksanut perehtyä sen käyttämiseen, joten surffasin jotain muuta. Viikon kuluttua sain sähköpostia facebookilta. Joku kaverini kysyi suostunko hänen ystäväkseen. Tänään minulla on jo kaksi ystävää! Liityin myös kahteen yhteisöön. Ehkä saan vielä lisää ystäviä, kun lisään oman kuvan profiiliini - tai sitten menetän muutaman...

Muutamia päiviä sitten HS:ssä oli hauska Viivi ja Wagner. Facebook, irc-galleria tai myspace ovat loistavia tiimihengen luojia. Mutta mikä todellisuudessa yhdistää minua Örnsköldsvikissä asuvaan Göraniin - muu kuin se, että pidämme molemmat vaikkapa suklaasta? Voiko virtuaalinen yhteisö korvata reaaliset (aika provosoiva sana tässä yhteydessä) suhteet?

Kuulin joitakin vuosia sitten tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaista miestä koskettaa fyysisesti keskimäärin 2 muuta miestä päivässä. Tämänkaltainen läheisyys on lähes virtuaalisella tasolla, ainakin jos asiaa kysytään italialaisilta, jotka koskettelevat toisiaan jopa 100 kerta päivässä!!

On aiheellista esittää kysymys, lisääkö internet ja sen synnyttämät yhteisöt sosiaalista vieraantumista? On määriteltävä, tukeeko yhteisö todellisia suhteita vai onko kyse illuusiosta. Hyviä kysymyksiä itselle esitettäväksi voisivat olla: "Kuinka monta yhteisöni jäsenistä olen tavannut livenä?", tai: "Mitä hyötyä tästä yhteisöstä on minulle?" ja: "Milloin viimeksi pidin viikon taukoa netistä?"

En tietenkään tarkoita, että meidän tulisi olla ehdottoman järkeviä ja hyödyllisiä kaikessa mitä teemme - eihän ihmistä voida tarkastella koneena, eikä tätä tulisikaan tavoitella. Kysymysten taustalla on ennemminkin paljastaa elämmekö todellisuudessa vai olemmeko vaarassa vieraantua siitä.

En aio erota edellä sanotun perusteella, vaan aion jatkossakin pitää huolta siitä, etten muuta virtuuali-Tommiksi. Nämä loistavat keksinnöt voivat auttaa reaali-Tommia luomaan kontakteja uusiin ihmisiin reaalimaailmassa, ja ne voivat toimia jo olemassa olevien suhteiden vahvistajina ja ylläpitäjinä.

Lisää...

Evoluution uhreille

En voi olla kirjoittamatta Jokelan koulun tapahtumista. Ei sillä, että minulla olisi mitään siteitä uhreihin tai ampujaan. Ei minulle ole myöskään mitä uutta tietoa tapahtumasta. En vain voi lakata ihmettelemästä, kuinka pitkälle yhteiskunta on valmis vannomaan evoluution nimiin.

Kyseinen kaveri, jonka nimeä en edes halua mainita, kertoo olevansa darwinilainen. Äärimmäinen Darwinilaisuus on ehdottoman ateistista, koska kaikki pohjautuu sattumaan. Koska olemme eläimiä, vain heikot turvautuvat moraaliin. Joka väittää toista, ei ymmärrä evoluutiota. Kyse on vahvimpien selviytymisestä - ei kilteimpien.

Olen seurannut mielenkiinnolla TV-sarjaa Heroes. Mielikuvituksellisessa sarjassa esitellään yli-luonnollisia voimia omaavia ihmisiä (melkein kaikki jenkkejä, yllätys yllätys!). Uudet voimat ovat syntyneet mutaation tuloksena. Mutaatiot eivät ole pelkästään positiivisia, ja siksi jotkut heistä "ovat pilalla", ikään kuin evoluution tuotekehittelyn ensivaihteita. Aivan kuten kala, jolla oli jalat (en ymmärrä miten se on voinut selvitä kovinkaan kauaa - tai siis niiden, sillä eihän yhden selviytymisestä vielä mitään hyötyä ole!). Sarjan pahis on itsekin mutantti, mutta uskoo evoluution oikeuttavan heikompien tappamisen, jotta laji voisi kehittyä.

KRP:n kuvassa, jossa hänellä on ase kädessä, hänen T-paidassaan on teksti: "Humanity is overrated" - ihmisyys on yliarvostettua. Todennäköisesti hän myös odottaa ihmiskunnan mutatoitumista paremmaksi. Tämä näemmä oikeuttaa heikkojen tappamiseen. Kuinka pitkälle olemme oikein valmiita vannomaan evoluution nimiin?

Lisää...

Jumalan valtakunta

Muutama viikko sitten kirjoitin lukemastani kirjasta "Culture Changers". Kirja taisi olla parempi kuin luulinkaan, sillä luettuani sen jälkeen erään tutun Raamatun kohdan, katsoinkin sitä toisenlaisten lasien läpi. Kaiken huippu on, että kyseisessä jakeessa oleva ajatus on ollut minun johtoajatuksiani viimeisten vuosien aikaan.

Jeesus siis sanoo vuorisaarnassaan: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin" (Matt. 6:33). Yht'äkkiä tajusin, että olen etsinyt Jumalan valtakuntaa aivan vääristä paikoista. Miksi ihmeessä pitäisi ylipäänsä lähteä jonnekin etsimään Jumalan valtakuntaa, kun se on tässä meidän keskellämme, juuri nyt?!

Olen siis sortunut dualismiin, erotellut maallisen ja sakraalin. Tätä on jonkinlainen häpeä tunnustaa. Mikä siis on rikokseni? Olen ulkoistanut Jumalan valtakunnan. Jumalan valtakunnan etsiminen on tarkoittanut minulle kokouksissa käymistä, kymmenysten maksamista, evankelioimista ja paljon muuta touhuamista.

Jeesuksella taitaa olla parikin viestiä tässä. Ensimmäinen on, että meidän ei tarvitse koko ajan murehtia. Toisekseen hän käskee elämään yksi päivä kerrallaan. Kolmannekseen hän haastaa elämään tätä päivää etsien Jumalan tahdon toteutumista joka hetki. Jumalan valtakunnan vuoksi minun ei tarvitse (välttämättä) mennä mihinkään löytääkseni sen, vaan kyse on Jumalan tahdosta tässä ja nyt.

Mikä sitten on Jumalan tahto? On aikoja, jolloin meidän tulee mennä kirkkoon, mutta ei siellä koko ajan saa olla! Ainakin aviomiehiä Raamattu kieltää antautumasta rukoukseen oman puolison unohtaen. Paavali kirjoittaa, että soisi muidenkin olevan niin kuin hän, leski ja yksinäinen. Miksi? Siksi, että ne, joilla on puoliso tai perhe, kuten Pietarilla, on vastuu ja velvollisuus miettiä heidän hyvinvointiaan.

Muutama vuosi sitten luin C.T. Studdista kertovan elämäkerrallisen kirjan "Jumalan hullu". Kirjasta jäi mieleen yksi lause, kun C.T. rukoilee: "Herra, minulla ei ole enää mitään, mistä voisin luopua sinun tähtesi." Hän on eri mantereella kuin oma vaimo, he ovat olleet useita vuosia erossa, hänen lapsensa tuskin tuntevat häntä, hän on menettänyt terveytensä, luopunut kaikesta omaisuudestaan ja mitä kaikkea muuta!

Tunnistan tämän ajatuksen. Monissa kristillisissä piireissä ihannoidaan tällaista. Mutta onko se Jumalan valtakunnan etsimistä, että perhe on toissijainen? Voiko perhe hidastaa Jumalan valtakunnan etenemistä siinä määrin, että siitä on hankkiuduttava eroon? Voidaanko sanoa, että jonkun pastorin kutsumus oli niin palava, että hänen vaimonsa ei kestänyt sitä ja siksi heille tuli ero?

Tällainen ajattelu on Perkeleestä! Anteeksi, että sanon sen näin suoraan, mutta eikö sielunvihollinen toivokin, että meidän perheemme hajoaisivat? Eikö hän erityisesti pastorien ja muiden seurakunnan työntekijöiden perheitä vainoa? Miksi sielunvihollinen on kiinnostunut tällaisesta? Koska hän haluaa viedä meidän uskottavuutemme. Koska hän haluaa ajaa meidät epätoivoon. Koska hän haluaa, että me ajattelisimme Jumalan valtakuntaa marginaalisesti paikallisen seurakunnan toimintana.

Koin yllättävää vapautumista ymmärtäessäni, että Jumalan valtakunnan etsimistä voisi olla se, että jäänkin tänään kotiin ja otan rennosti. Luen vaikka kirjan ja otan päiväunet! Eikö sekin voisi olla Jumalan valtakunnan etsimistä, että osallistun enemmän kotitöihin, että puolisollanikin on joskus aikaa hengähtää? Eikö ole Jumalan tahto, että emme erota ehdoin tahdoin sitä, minkä Jumala on yhdistänyt?

Meillä ei ole enää omaa tahtoa, vaan se on sidottu. Olemme sidottuja Kristukseen, mutta naimisissa olevat myös omaan puolisoonsa. Meidän tulee rakastaa puolisoamme niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa. On niin helppo sanoa, että asioiden täytyy olla oikeassa järjestyksessä, mutta ovatko ne oikeasti? Entä jos puolisoltasi kysytään? Tämä ei ole Jumalan valtakunnan etsimistä, vaan se on löytämistä!

Lisää...